Näin onnettomuudesta paatunut ihminen kävelee ja puhelee itsekseen, tulee vihellellen kotiin, syö aikalailla, menee levolle ja nukkuu oikein hyvin, ajatellen: — Ähä-kutti, onpa kelpo sija allani.
Mutta seuraavana päivänä on taas sama edessä, eikä tuota onnetonta lopultakaan auta muu, kuin mennä ja kutittaa pääonnettomuuttaan leuan alta. Aivan kuin jotain kuritonta pikkupoikaa, jonka ärhentely jo menee mauttomuuteen, käydään kiinni korvanipukasta ja, käytettävää sormivoimaa miksikään arvioimatta, puserretaan hymyillen, istualta, vasemman käden sormilla niin, että nipukka ajettuu. Tuo huuditon kahdeksanvuotias lakkaa tällöin pitkäksi aikaa ilvehtimästä.
Ohimennen sanottakoon, että tuo täysikasvuinen itse ensin antoi kahdeksanvuotiaalle tilaisuuden tuohon kurittomaan ärhentelyyn.
Elias puheli äitinsä kanssa. Se tapahtui harvoin ja aivan erikoisen, hillityn alttiuden vallitessa molemmin puolin, jossain erikoisessa mielialankäänteessä. Kumpikin halusi näennäisesti mitättömien puheiden yhteydessä ja melkein puolittain tylysti saada puretuksi jotain toisilleen. Elias aloitti:
— Taitaa tulla taloon hiukan huono hääilma.
— Mm, vastasi muori.
Vaitiolo.
— Aiotkos sinä mennä häihin? kysyy muori.
— Mm, -n tiedä.
Vaitiolo, pitempi äskeistä.