Elämä ja aurinko

by Frans Eemil Sillanpää

Tällainen tytär oli Malkamäen nykyisen isännän ja emännän ainoa jälkeläinen, jolle tänä elokuun päivänä oli määrä pitää häitä ja pidettiinkin. Päivä oli aamusta aikain kirkas, niinkuin sopikin olla. Olga heräsi vuoteessaan, mutta ei heti noussut ylös, sillä sitä myöten kuin tajunta herätessään avautui, tunkeutui siihen lähestyvän vihkimisen tuntu. — Tänään se tapahtuu, tuo aurinko on jo sitä varten taivaalla. Se on noussut, peruuttamattomasti… Tuossa peruuttamattomuuden tunteessa oli jotakin hetkellisesti kauhistavaa ja vieroittavaa, joka sai kuumuuden tulvahtamaan päähän ja jäseniin. Teki mieli sittenkin hypätä vuoteesta ja rientää jonnekin, ryhtyä johonkin viime tingassa, jollain tavoin lykätä tämä asia tuonnemmaksi, päästä pakoon Bruniukselta, niin ettei häntä ikänä näkisi, etääntyä muille paikkakunnille ja tulla siellä toimeen, vapaana… Brunius tulee tänään, jokin turma tappaa hänet matkalla, rutistaa aivan… Tämä kuvitelma oli Olgasta vähän aikaa niin hurmaava, että hän aivan eläytyi siihen niinkuin suuren arpaonnen mahdollisuuteen. Hän kuvitteli, kuinka hän sitten surupuvussa suuren ihmisjoukon nähden saattaa Bruniusta hautaan, ja ihmiset näkevät hänen upean muotonsa, joka on omituisessa kiihdyttävässä ristiriidassa surupuvun kanssa. Ja hän tuntee siinä, voimakkaammin kuin ennen, nautintoa siitä, ettei ole milloinkaan tuhlannut.

Tuhlannut… Elias…

Onnellisten hautajaiskuvitelmien jatkoksi liittyi nyt välittömästi taas Eliaksen kuva. Ihmeellinen, ennentuntematon halu painautua Eliaksen turviin; ja varma tunne siitä, että Elias voisi suojella. — Elias on vahva ja on nähnyt minut kokonaan, silloin poutapäivänä, ja siksi hän minua näin nyt hallitsee. Minä menen Eliaksen kanssa, me tulemme toimeen… Tavan takaa hän korjasi makuuasentoaan, ikäänkuin vaistomaisesti torjuakseen pois tämänpäiväistä todellisuutta, ja hätääntynyt mieli piti kaikin tavoin kiinni noista vapaista kuvitelmista. Silmät kiinni, näin-näin, ja Eliaksen kanssa pois… — Ooh — aika kuluu, ja lopulta on minun tästä noustava… Brunius tulee … vihitään… Tahdon pysyä tässä, silmät kiinni… Olga puristi tyhjää syliään ja jännitteli ruumistaan, ja mielikuvitus toi yhtenä ryöppynä esiin kaikki nuorukaisen häikäilemättömät katseet. Silmät kiinni maatessaan hän aivan tunsi, kuinka hän kiiti pois jonnekin noiden lukemattomien katseiden turviin, josta hänen ei tarvinnut nähdä häävalmistuksia. Siellä hän leijuu niiden katseiden kannatuksilla… — Kas, uni tulee vielä. Mutta kun hän huomasi olevansa nukahtamaisillaan, niin hän havahtui siihen huomioon. Ja lähes kuudenkolmatta ikäisenä hän siis nousi viimeiseltä tyttömakuultaan. Tässä toisessa havahtumisessa raukenivat näet kaikki hätääntyneet mielikuvat, ja jäi lopullisesti muistelematta moni kesäinen elämys, mihin mieli äsken oli tuntenut halua uudelleen eläytyä. Ne ikäänkuin jäivät vuoteeseen, josta Olga oli noussut. Olga alkoi asiallisesti elää tätä päivää semmoisena, kuin se oli edessä. Mutta vuosien kuluttua hän voi joskus unissaan joutua oloihin ja tiloihin, jotka ihmeellisesti hivelevät tuttuudellaan, vaikkei hän enää muista mitään sellaista koskaan hipaisseensakaan.

Kolmenlyöntiin on vielä aikaa kuusi tuntia. Se on mitä kauneinta jälkikesän aamupäivää, joka kuluu hitaasti, mutta ehtii sittenkin pian. Puolipäivän vaiheilla koivunlehdet välkyttelevät auringonvaloa, ja huojuvien oksien varjot kiitelevät ylös alas pitkin valkoisia runkoja. Lepänlehdet näyttelevät hohtoreunaisille pilville harmaita alapuoliaan, koko lehtevän mäenlappeen yli etenee tällöin tuulen käydessä kuin kevyt vilunpöyry. Omenapuussa sujahtelee harmaa pikkulintu häistä tietämättä, ja aivan sen lähellä aurinkoisimman vehmauden päällä lekuttelee valkosiipinen perhonen. Toinen perhonen lekuttaa toiselta suunnalta ja menee ohi. Päivänpaiste on hellää ja hyvää, se antaa vielä aikaa sille, joka valitti kesän kuluneen huomaamatta. On jo puolipäivä, morsianta ei enää saa nähdä muut kuin ne, jotka häntä puettavat. Lähistöllä asuu sellaisiakin, joita ei ole häihin kutsuttu, ja heillekin on tämä päivä malttamaton ja pitkä. He odottavat nyt jo hämärän tuloa, hääiltaa, katsojaväen aikaa… Kello on kaksi, kaukaisempia vieraita on jo tullut, heitä liikuskelee puutarhassa ja heidän juhlavaatteidensa näkö poistaa lopunkin arkitunnun koko alueelta. Joku arkipukuinen kutsumatta jäänyt kulkee talon ohi kuin jokin sopimaton epähieno ilmiö, jota ei häävieraan sovi huomata, vaikka hänet tuntisikin. Hääpukuiset pojat syövät odottaessaan viinimarjoja ja laskevat keskenään leikkiä, jossa kuitenkin tuntuu odotuksen kankeus. Päivä paistaa mustiin vaatteisiin. Tuossa on päärakennus, siellä jossain morsian valmistuu. Eliaskin on toisten tuttujen mukana marjoja syömässä. Nuorukaiset ovat toisilleen kohteliaita ja kankean iloisia.

Vielä ei hetkeen aleta; mitä olisi tehdä. Päivä on ihmeen kaunis, mutta se on sivuasia, se on melkein yhtä kuin tuo ohi kulkenut arkipukuinen. Kukaan ei nyt kiinnitä huomiota päivään semmoisenaan. Päivä … sen yhteyteen kuuluivat yksityiset tapaukset pitkin kesää, sellaisia on sattunut monelle näistä häävieraista, ja morsiammellekin ja monelle, jotka eivät nyt ole täällä. Mutta ne tapaukset ja päivät eivät nyt kuulu asiaan. Yö pääsee häissä sittenkin lähemmäksi juhlijoita. Yö kuutamoineen on kuin vieraitten viihtymiseksi järjestetty seikka, jota voidaan mennä katsomaan parittain, joskus yksinkin. Kaikki tietävät silloin löytävänsä sieltä ulkoa yön, sadunomaisen hyväluontoisen tontun, joka ei tee häätalolle pahaa…

Eikä juhlijoista moni nyt ajattele morsiantakaan, hänen läsnäolonsa tunnetaan vaistomaisesti, hän on yhtä kuin tämä juhla. Häntä puetaan monen huoneen takana äärimmäisessä kulmahuoneessa, hän tulee jo valmiiksi. Salissa ja muissa huoneissa on supattelevia vieraita. Äärimmäisessä kulmahuoneessa silmää morsian peiliin, huntu päässä. Samalla hän sivumennen silmää ikkunasta ulos lakeudelle ja näkee siellä unohdetun päivän raukean surunvoittoisena paistelemassa, ja hänen tajunnassaan käväisee aivan pikaisesti kummallinen mielleyhdistelmä: varhaisempi entisyys, tämä kesä ja tämä nykyhetki sisältyvät kaikki siihen silmäykseen, jonka maisema häneen luo. Salista kuuluu: tiiru-laaru-trom; se on viulu. Isä tulee hakemaan. Kun tytär ottaa ensimmäisen askeleen lähteäksensä saliin, jysähtää hänen mieleensä sulhasen kuva ja nimi, Brunius, Brunius; niinkuin hän nyt vasta olisi koko seikan ymmärtänyt. — Brunius, se on sama mies, jonka hän silloin näki tanssiaisissa, joka seurusteli hänen kanssaan, kirjoitti, oli täällä juhannuksena ja on nyt jossain tuolla edessäpäin, isä vie minut sen luo. Brunius ei ole mikään miehen nimi, vaan erityisen käsitteen nimi, ja tuo isän käsivarsi, johon minä nyt nojaan, kuuluu sekin siihen Brunius-käsitteeseen. Mitä hän nyt tekee minun kanssani näiden ihmisten nähden, jotka ovat vartavasten pukeutuneet ja saapuneet katselemaan. Ovatko nämä häät? Mikä minua vie saliin? Isä on kuin jonkin hirviön lempeä mutta peräänantamaton käsi. Nyt salin ilma aukee, tuossa on kaikki…

Matkalla pukuhuoneesta saliin Olga ehti näin täydellisesti havaita tuon salaperäisen oikullisen mahdin, jonka valloissa nyt olivat hän itse, isä ja kaikki nuo vieraat. Isä vei, hän meni, ja noiden ihmisten katseet imivät ja työnsivät häntä. Mitään tämäntapaistakaan ei ollut hänen kuvitelmiinsa sisältynyt silloin, kun hän oli alkanut kiinnitellä Bruniusta itseensä. Olga tunsi nyt olevansa jonkin tuntemattoman tahdon alainen. Sillä hetkellä kun isä luovutti hänet Bruniukselle, etoi Olgan mieltä koko isän olento. Brunius taas oli kuin jokin syytön, siisti sivullinen. Astuessaan vihkimäryijylle hän vielä muisti aamulliset vuoteessa kokemansa tunnelmat. Ne ikäänkuin kimmahtivat päin hänen tajuntaansa ja siitä takaisin ja jättivät jälkeensä sen tiedon, että Elias on täällä, jossain hänen takanaan. Hän on itse tällä hetkellä Eliaksen ikäinen, tainnuttavan nuori — ja viaton, niinkuin hänkin. Siihen tunteeseen ikäänkuin kevyesti nojasi hänen tajuntansa koko vihkimisen ajan…

Pappi puhuu pitkään asiallista puhettaan.

Kuinka harvoin sittenkin tulemme ajatelleeksi elämän moninaisuutta ja yrittäneeksikään luoda siitä itsellemme ulkokohtaista kuvaa. Koko elämän olemusta emme milloinkaan käsitä, se on samanlainen kuin äärettömyyskin. Mutta me joudumme eläissämme näkemään tapaussarjoja perätysten ja tuossa yksitoikkoisessa peräkkäisyydessä on, jos osaamme sitä nähdä, suuri runollisuus, joka ensin masentaa ja sitten virvoittaa. Ensin se masentaa, kun löydämme itsemme aarniosta, jossa seuraa vain sokkelo sokkelon perään, eivätkä sokkelot lopu milloinkaan. Tuossa on nyt talo, jossa parasta aikaa pidetään tyttärelle häitä. Siinä on heti kolme seikkaa, sokkeloa: talo, tytär, häät. Talo on ikivanha, tiesi milloin se on rakennettu ja kuka sen rakensi. Kauan aikaa sitä hallitsi muuan mies, jolla oli vaimo ja poika. Poika oli ainoa lapsi, ja senvuoksi oli hänellä lapsuudessaan aikaa elää perusteellisesti monet pikkuseikat. Hän eli elämyksiään, ja talo pysyi yhä paikoillaan. Hän palasi taloon monenlaisella mielellä, ja talon henki sai suojella monta verevää haavetta… Mutta sanat ovat liian hidasliikkeisiä tulkitsemaan tätä asiaa. Pitäisi johtaa tapausten ja seikkojen sarjoja niin moniaalta yhtaikaa siihen, kun morsian äärimmäisestä kulmahuoneesta meni saliin vihittäväksi Bruniuksen kanssa — joka juhannussaunassa sanoi, ettei hän ole tottunut suomalaiseen kylpyyn… Muistamme ne kolme nuorukaista, jotka kevään yhtyessä kesään olivat pitkällään kaupungissa merenrantapuiston nurmikolla. Siitä tuohon, mitä äsken näimme morsiamen mielessä tapahtuvan, siinä on pieni näköala tuohon peräkkäisten tapausten runollisuuteen… Talossa pidetään nyt häitä tyttärelle. Tytär on nainen, yksi elämänaarnion pikku ihmeitä, eräs sokkelolaatu. Nainen tulee tänne maailmaan tietämättään, hänet saatetaan tänne ja kasvatetaan. Hän kasvaa ja imee joillakin näkymättömillä juurilla olevaisuuden, kaikkeuden maaperästä, niinkuin kasvi imee mullasta ja saa heleät värinsä auringonvalon myötävaikutuksella. Mikä naisen kasvamisessa ja väriensaannissa vastaa auringonvaloa, sitä en osaa sattuvasti sanoa. Mutta olevaisuuden, kaikkeuden maaperä on paikallisesti yhtä vaihtelevaa kuin multakin, ja sen mukaan vaihtelevat molempien maaperien kukatkin. Muutamilla alueilla ei kasva eräitä kukkia. Joskus aiheuttaa tämän seikan myös sopivien hyönteisten puute… Kaiken kaikkiaan, naisia on kuten kasvejakin monenlaatuisia ja -värisiä. On kukkiessaan jotenkin hillityn värisiä, sittemmin värittömiä mutta satoisia — rukiita, ihan kuin rukiita. Sitten on aivan puhtaan valkoisia, omenankukkia suuret määrät yhdessä — irtireväisty, yksinäinen omenankukka näyttääkin jotenkin avuttomalta — ja niiden hedelmäkin on kaunis ja punertava. (Malkamäen pienemmässä rakennuksessa on juhannuksesta asti asunut sellainen sekä hedelmä että kukkanen, eräs lääkärin leski ja hänen tyttärensä, joista ei tätä ennen ole ollut aikaa eikä tilaisuutta mainita.) Sitten on suuria, sinipunervia kukkia, harvinaisia ja yksitellen kasvavia. Ne herättävät meidän mielenkiintoamme kukkina, vaikkemme voi ymmärtää, minkätähden niitä maailmassa kasvaa. Emme ole aivan varmoja, vaikka ne olisivat hiukan myrkyllisiäkin. Niiden hedelmäinkantoa emme enää huomaa, se tapahtuu joskus myöhemmin, muun ruohon seassa. Sitten on vielä sametinpehmeitä metsäkukkia, niinikään yksinäisiä ja kovin herkkiä pitelemiselle … varmaan moni voi muistoissaan nähdä tapauksia… Niin naiset, nuo pikku ihmeet ovat monenlaisia, ja heidän vaiheitaan katsellessamme meidän silmämme useimmiten avautuvatkin näkemään elämänaarnion moninaisuutta ja sen runollisuutta. Esimerkiksi naisen vihillemeno tuolla tavoin ja niillä edellytyksillä kuin äsken näimme. Puhutaan paljon vanhempien pakottamisesta ja esitetään siitä juontuvia voimakaspiirteisiä kertomuksia. Myös puhutaan lapsellisesta rakastumisesta ja sellaisen rakkauden onnettomasta kuolemasta. Sopii epäillä, onko näitä kumpaakaan tapausta aivan puhtaasti sellaisinaan olemassa. Sanottiinhan Olgankin joskus järkeilleen, että Bruniuksen kanssa olisi muka turvallista olla, että tämä voisi hyvin varjella naisensa ikävyyksiltä tässä maailmassa. Mutta jo kihlausaikanaan oli Olga itsekin unohtanut tuon perusteen, ja jotkin muut seikat työnsivät häntä eteenpäin alettua tietä hamaan vihkimishetkeen asti. Ja kun nyt katselee Olgaa edessään ja muistaa vaikkapa vain hänen tämänkesäisiä menettelyjään, niin ymmärtää, että tuo tilanne hänen vihille mennessään oli juuri sellainen, johon hänen piti joutua; että se omituinen ilmakehä, joka häntä on ympäröinyt koko kertomuksen ajan, on ollut vain tuon lähestyvän omituisen tilanteen ennakkoväreilyä. Näemme sokkeloissa järjestelmällisyyttä, vaikkemme näe järjestelmän alkua emmekä loppua. Olga seisoi nyt kaikkien niiden voimien yhtymäkohdassa, joita hän tähän asti huvikseen oli päästellyt irti, ikäänkuin aikeissa ryhtyä ratkomaan sokkelojärjestelmää. Hetki oli erinomaisen otollinen johonkin suureen, tavattomaan tekoon, joka kehittää ihmisen luonnetta, hänen sisäistä kuviotaan enemmän kuin kymmenen tavallisen elämän vuotta, ja voi tosiaan reväistä valtavan aukeaman keskelle elämän aarniota. Olga vaistosi, kuinka tämä hetki tarjosi hänelle tilaisuutta sellaiseen nimittämättömään suurtekoon. Mutta hän seisoi vain paikoillaan ja ikäänkuin odotti, mitä seuraa, kun hän ei teekään mitään. Ja siinä odottaessaan hän ikäänkuin nojasi pieneen seikkaan, Eliaksen läsnäoloon. Ja niin siinä menee ohi hetki, joka ei tarjoudu toista kertaa, sokkelot jatkuvat.

Pappi on jo päässyt puhumasta.