Ja kaikki jännitys huojentuu ja sulaa poloneesiin. Kuinka onkin päästy aamun kirkkaudesta tähän asti! Nyt soi jo poloneesi, pehmoinen virvoittava aine, tai virta, joka nostaa ja keinutellen kantaa pois siitä äskeisestä jähmeästä olosta, jonka lävitse poloneesiin päästiin. Ulkona jalostuu iltapäivän kulta, tässä se jo on mukana. Kaikkia näköpiirin ääriä myöten se toistaa poloneesin käyntiä. Puutarhassa reseda tuoksuu. Kaikkien säveltä kuulevien ihmisten jäseniin virtaa sävel-aine ja taikoo niistä kaikkinaisen iän pois, niin että jäljelle jää vain pelkkä ihmisyys. Häät ovat alkaneet.
Poloneesin jälkeen seuraa ensimmäisten valssitunnelmien hienoin aika, hämärän tullessa, valojen syttyessä. Soiva valssi on kuin suuri parvi ilmassa leijuvia henkiä. Jokaisen tanssiparin korvain juuressa kiertää ja puhuu sellainen henki koko tanssin ajan, vietellen noudattamaan kevytmielisiä liikkeitä ja huikentelevia ajatuksia. Se puhuu kullekin erikseen, ja jokainen luulee olevansa sen kanssa kahdenkesken. Joskus tanssiva mies vetää naistaan lähemmäksi, silloin valssin sävel saapuu heidän kasvojensa ja ruumiittensa väliin ja he kaikki kolme koskettavat toisiaan. Näin keinuu koko tanssisali, ja soittimista valuu yhä uusia liikkeitä ja ajatuksia. Ennenkuin tulet syttyivät, kiintyi jonkun nuorukaisen silmä erään tytön vartaloon. Tyttö huomasi sen ja tanssiessaan hän katsoi sivulla seisovaa nuorukaista silmiin. Tästä nuorukainen rohkaistui ja silmäilemistä jatkui, kunnes valot syttyivät, jolloin he jälleen katsoivat silmästä silmään, mutta kummankin katseessa ilmeni tällöin pieni ivan häive. Eivätkä he näissä häissä päässeet tätä astetta pitemmälle, vaikka tyttö oli pukuunsa uhrannut niin paljon huolta ja hurjia toiveita ja vaikka se sopi hänelle niin hyvin… Oli melkein surullista nähdä, kuinka hyvin se sopi.
Valssi virtaa jakso jaksolta, ei osaa arvata, milloin se loppuu. Valot ovat jo palaneet kauan, ulkona on tullut pimeä. Jo kolmen aikaan tapahtui vihkiminen, ja jo sitä ennen saapuivat ensimmäiset vieraat, keskellä päivää, ja nyt ovat valot jo palaneet kauan. Nuo ja nuo vieraat täällä olivat ensimmäisiä. Tuntuu jo melkein siltä kuin häät olisivat mennyttä. Soiton väliajassa ei enää värähdä malttamattomuutta, ja joku innokkaimpia ja parhaita tanssijattaria voi viipyä näkymättömissä kokonaisen valssin ajan. Häät jatkuvat jatkumistaan, mutta ulkona on kuu.
Ai! Kuu! Se on nyt ihan pyöreä, ja kun ensimmäiset tulevat ulos sitä katsomaan, liittyy se juuri syrjällään Malkamäen korkeimpaan kohtaan, niinkuin punainen pää tummaan, istuvaan jättiläisruhoon. Pää on hiukan kallellaan, ikäänkuin yrittäisi herra leikillisesti nähdä olkapäällään aivan lähellä kaulaa sijaitsevaa kiveä ja pihlajaa. Ja katsos mitä se tekee, tanssisävelten yhä kuuluessa sisältä talosta! Se antaa temppunäytteen. Kun se muka ei näe tuota nenäkästä pihlajaa ja kiveä, jotka pyrkivät sen poskelle, niin mitä muuta kuin antaa pään ihan hiljaa-hiljaa irtautua tummasta ruhosta ja etääntyä sivulle päin, vähääkään hievahtamatta kalleltaan ja kasvot samassa viurussa. Kuu on saapunut juhlatalon liepeelle antamaan näytöstään, eikä sitä ajeta pois, vaikka paras tanssijatar puolenyön aikaan voikin olla kateissa kokonaisen valssin ajan. Mutta hän saapuu huomaamatta ovensuuhun, juuri kun polkkamasurkka on alkanut. Hän seisoo siinä korkeana ja hyrää kimeästi jotakin huulet suljettuina ja silmät kiintyneinä tanssiviin, niinkuin tahtoisi lähellä seisovalle, salaa silmäilevälle nuorukaiselle ilmoittaa, että on huomannut tämän silmäilyn, vaikkei pidäkään tarpeellisena katsoa. Koko hääsalin ihmiset, tanssijat, seisojat ja istujat muodostavat joka hetki määrätyn suuren ryhmän, joka asennoillaan ja ilmeillään yhdessä läsnäolevan musiikin kanssa tulkitsee juuri sen hetken sisällystä.
Ja ulkona kuu yhä vain jatkaa jatkamistaan tuota yhtä päänirroittamistemppua, joka on sen ainoa. Nyt se on jo parin sylen päässä tummasta ruhostaan. Kivi ja pihlaja katsovat sen perään koomillisen kaihomielisinä, kun poski pääsikin pakoon niiden kutkutukselta. Näyn luonne on yhtäältä leikillinen, mutta samalla siinä on totiseksi tekevä sivuvivahdus, niinkuin nauravan kääpiön käytöksessä. Pää irtaantuu yhä kauemmaksi tummasta ruhosta, eikä kumpikaan näytä siitä irtaantumisesta kärsivän.
Poika ja tyttö katselevat yhdessä kuuta, puhumatta mitään. Kuun edessä ei ole tarpeellista puhua. Ei voi sanoa, ymmärtääkö kuu pojan ja tytön asian, mutta se katselee niin salaperäisen kursailematta ja suurenmoisen hämmentymättä, että sen mielellään antaa nähdä. Poika laskee vasemman kätensä tytön vyötäisille, tyttö tarttuu siihen käteen, ikäänkuin hillitäkseen, ettei se saisi varomattomasti ravistetuksi hänen kasvoiltaan kuun kirkkautta. Poika ymmärtää sen eikä olekaan varomaton. Sisällä on soitto vaiennut, sitten lyödään muutamia alkusointuja ja täyteläinen naisääni alkaa laulaa. Kuutamossa seisovat poika ja tyttö kuuntelevat, he ovat kahden, laulaja ei tiedä heistä. Pojan käsi ei hievahdakaan tytön vyötäisiltä, ja tytön hillitsemistä varten siellä oleva käsi tosiaankin lepää pojan kädellä. Kuukin kuuntelee paisteineen, kuinka nainen sisällä laulaa. Nämä ovat Malkamäen häät. Laulu kuuluu kuin jostain tämän tapauksen yläpuolelta, häätalossa ovat kaikki muut äänet vaienneet, ja hetkisen tuntuu näistä kahdesta kuuntelijasta siltä, kuin ei talossa olisi ketään, vaan tuo laulu kuuluisi jostain talon takaa, heille kahden. Ja vaistomaisesti he koettavat päästä selville, mikä se totuus on, jota laulu heille puhuu. — On erinomainen tilaisuus nähdä millaista onni on. Se on totista, kirkasta ja ajatonta.
Kuu näyttää ikäänkuin lakanneen kujeestaan. Nämä ovat Olgan ja
Bruniuksen häät… — — —
On yhä häät. On sellainen hetki, joka kuluu hitaasti, tunnelma on loivenevan aallon pohjassa. On väliaika.
Morsian ja sulhanen istuvat rinnatusten ja ovat vaiti. Elias seisoo yksinään ovipielessä, käsivarret rinnan yli ristissä. Hän katselee morsiusparia, etenkin morsiamen pukua, ja kuvittelee mielessään siihen rinnalle sen puvun, joka samalla morsiamella oli poutapäivänä. Muutenkin tuntuu siltä, kuin tämä hetki näissä häissä vastaisi, koko kuluneeseen kesään rinnastaen, niitä pouta-aikoja. — Tuossa se morsian nyt istuu, jota minä olen pitänyt omanani, joka sanoi minulle ne neljä sanaa. Kuvittelen hänen nyt juuri äänettömästi sanovan ne minulle uudestaan. Tuo olento se siis oli; enpä ole häntä tällä lailla milloinkaan saanut katsella… Lyyli, missä hän nyt on? Hän on jossain siinä pimeydessä, joka ympäröi tätä kohtaa, jossa on häät. Lyyli on siellä ja minä olen täällä. Mutta kukaan näistä ei tiedä, mitä minulle eilen tapahtui Korkeessa. Jos se kohtaus yhtäkkiä ja yhtaikaa työntyisi kaikkien noiden tajuntaan, niin ne hyppäisivät paikoiltaan ja alkaisivat kiivaasti etsiä, missä minä olen. Lyyli on siellä ja ikäänkuin odottaa, että minä vihdoinkin saisin valmiiksi sen jonkin, jota hän odottaa. Se on se Lyyli, johon tutustuin vasta hiljakkoin, jonka ulkopinta: silmät, suu ja vartalo, eilen sillä lailla liekehti, mutta sisus, itse Lyyli, koko ajan pysyi liikkumatta sen ulkopinnan takana, ikäänkuin moitti minua siitä onnettomuudestani, ettei minulla ollut valmiina sitä jotakin… Tässä istuvat ihmiset noin raukeina ja tuhlaavat tietämättään jännittävän kallista aikaa… Nyt morsian sanoi jotain sulhaselle, sulhanen vastaa, tummien, pehmeiden, lyhkäisten viiksien alta näkyy kaksi valkeata etuhammasta. Tuota morsianta olen minä syleillyt…
Morsian sanoi sulhaselle: