Hän vain istui sohvalla ja ilman mitään järkeilyä totesi itselleen, että ne häät nyt ovat, ja että Korkeen Lyyli ei kuulu tähän häitten maailmaan, eikä oikeastaan hän itsekään. Ja että oli jotain surullista siinä, että Väinö oli tuolla ulkona katsojaväen joukossa, että Väinö yleensä oli olemassa. Hän ei vihannut Väinöä ja hän tunsi, ettei Väinökään häntä vihaa. Mutta Väinön olemassaolo oli jollain lailla epämukava. Ehkäpä juuri tuosta syystä, etteivät he vihanneet.
Niinpä hänen mielensä oli tuskin missään vireessä, siinä vallitsi, kuinka sanoisi, juhla-arki. Tyytymätön hän ei ollut mihinkään.
Ihan kuin hän olisi tiennyt kuka tuli! Ovi raottui, siinä oli Olga, sanokaamme oikea Olga.
Kun oli kumminkin jotain sanottava, kun ei tätä kohtausta oltu millään katseilla eikä muilla sellaisilla valmistettu, sanoi Olga.
— Täälläkö sinä istut?
Eliaksen ei enää tarvinnut sanoa mitään. Hänen valkoinen rintansa paistoi pimeässä ja Olga istahti hänen viereensä, huntu päässä. He istuivat siinä puhumatta mitään ja tekemättäkään mitään, ihan vain niinkuin kaksi ihmistä sohvalla istuu. Ja totuus on, ettei heidän kummankaan mielessäkään ollut mitään juhlallisuutta, eivät he muistelleet eivätkä kaihoilleet, eivät ajatelleet että: "Tuossa nyt istuu Olga" tai: "Tuossa nyt istuu Elias." He istuivat melkein niinkuin järkevien kihlautuneiden on tapana istua isommassa seurassa: rinnatusten, mutta ajattelematta toisiaan ainakaan tietoisesti.
Kun siis vanha emäntä odottamatta ilmestyi ovelle ja sanoi: —Hävetkää! ei se heihin kumpaankaan juuri mitään vaikuttanut. Yhdet rattaat vierivät tietä pitkin. Sehän muistutti Olgalle, että hän pian oli poistuva tästä talosta, eikä hänen siis tarvinnut olla täällä vanhaa emäntää häpeemässä. Elias taas ei muuten äitinsä näkemisestä välittänyt. Se oli hänelle niin kaukaista, ettei olisi ollut ihmeellistä, vaikka hän olisi siitä noussut ja kysynyt: — Jaa —mitä se olikaan? Mutta hän olikin jäänyt yksin, kuuntelemaan etäistä tanssia, jota hän arveli polkaksi, aamupolkaksi.
Sillä aamu tosiaan ahdisteli jo häitä — siinä ne siis menivät, ja paljon jäi kertomatta! Meillä, jotka kaikkea olemme sivulta seuranneet, on kuitenkin vielä viimeinen tilaisuus pieneen tunnelmaan… Mitä sanottiinkaan silloin niistä ensimmäisistä suudelmista sinä lauantai-ehtoisena yönä, kun oli kuusenkävyt, ja rastaanlaulu helposti vallitsi ilmaa… "Ja pienen ketoaukeaman henki oli hienotunteinen eikä tahtonut ilmaista heille itseään. Vielä näin myöhään oli hyvin kuulakka ja lämminkin, oli kuin lämpö ja kaikki, mikä aistimiin saapui, olisi saapunut alhaalta maanpinnan kasvullisuudesta, josta suurin osa vielä versoi. Näin he jo heti ensimmäisenä iltana pääsivät tapaamaan toisiaan ja näkivät kumpikin toistensa välähtävissä silmissä tämän kuulakan, versoja kasvavan, lauantai-ehtoisen yön, kun he eri teitä saapuen, ennakolta sopimatta tapasivat toisensa, ja vetivät toisensa maahan istumaan…" Siihen tapaan kai siitä illasta sanottiin.
Lopuksi vielä tämän hääyön kulusta. Kun se oli edennyt kauemmaksi Malkamäen laesta, unohtui pian se alkuperäinen pään irtaantuminen. Kuu muuttui varsin totiseksi, kuten leikinlaskijakin joskus muuttuu. Vaikka palauttikin mieleensä tuon alkukuvan silloin, kun kuu jo oli toisella puolella taivasta, niin ei se enää vaikuttanut leikilliseltä, vaan ikäänkuin syvällisemmällä. Silloin ajatellen ei edes sen pienen, mustan elävän tarina olisi vaikuttanut leikilliseltä… Nyt on kuu laskemassa luoteeseen, semmoiselle kulmalle, jossa ei koko tämän kertomuksen kuluessa ole milloinkaan käyty. Kuutamot, niiden sisällys on toisenlainen kuin kesän. Vain saadaksemme tähän menoon nähdä vielä yhden kuutamon olkoon kerrottu se, mitä nyt vielä seuraa.