Runoilijan syysmatka
Syksy on aivan toista kuin suvi, suvi on toista kuin kevät, ja niin edespäin. Kaikki maailmassa olleet syksyt, suvet, keväät ja talvet muodostavat sarjan erilaisia maisemia, jotka mielikuvitus jonain hetkenä voi nähdä jossain epämääräisen etäisyyden päässä avaruuden äärillä leijumassa. Näin kuvitellen katoaa niiltä koko se ominaisuus, jota ilmaistaan vuosiluvulla. Ajan käsite häviää ensin ja sitten paikan, ja lopulta häviää käsite niiden olevaisuudesta. Milloin, missä ja mitä olivat keväät, kesät, ihmiset, hyönteiset, tapaukset? Oliko niitä ehdottomasti olemassakaan? Menkää aamulla näyttämölle, jossa illalla on näytelty: kaikki viimeisen näytöksen laitteet ovat paikoillaan, ja himmeässä katsomossa on tyhjä tuoli toisensa vieressä…
On siis tarpeetonta lähemmin määritellä, minä syksynä tapahtui, että muuan runoilija lähti liikkeelle kammiostaan. Runoilija oli jonain sopusointuisena hetkenä saanut kuulla niistä viehättävistä liikkeistä, joiden moninaisuudesta tämä kirja on kokoomus. Hän oli saanut kuulla — tai sielunsa silmillä nähdä — kaikki kevyinä miellyttävinä kosketuksina, ja hänet oli vallannut tuollainen ajattomuuden tunnelma. Hän näki kaikki tämän kirjan tapaukset edessään pitkähkönä hetkenä kammionsa tutussa äänettömässä hämärässä. Se aihe, jota hän siihen aikaan kypsytteli, alkoi tämän johdosta omituisesti keinahdella hänen tajunnassaan, ikäänkuin olisi etsinyt säveltä tullakseen ensikädessä ilmi hyräilynä. Hän oli saanut aiheen jo kerran nuorukaisena ajellessaan yksin pitkät matkat syyskesäistä tietä. Hän oli silloin ensin ruvennut hyräilemään jotakin ja vallan huomaamattaan muodostanut hyräilyynsä sanat:
Riiasin kerran tyttölasta meiän vainion takaa — tuli-ii-i, tuli-aa-a — meiän vainion takaa, — Mammani myönsi, pappani kielsi — nyt tyttö jo maassa makaa. Tuli-ii-i, tuli-aa-a — nyt tyttö jo maassa makaa.
Kun hän huomasi mitä hän hyräili, valtasi hänet voimakas innoitus, ja ennenkuin matka loppui, katseli hän sisällisillä silmillään laajaa alaa, jota tuntui olevan ihana raivata runolle. Runon nimeksi tulisi "Kansanlaulu". Hän kumminkin hyräili ja suunnitteli sillä kertaa liian kiihkeästi, koko aihe rupesi etomaan hänen mieltään ja runo jäi runoilematta. Mutta nyt vuosien kuluttua aihe oli jälleen palannut esiin ja nuortunut tämän kirjan aiheista. Vaikkei niillä ja hänen "Kansanlaulu"-aiheellaan ollutkaan mainittavaa yhteyttä, tuntuivat ne kuitenkin omituisesti virkistävän toisiansa. Runoilija muisti vielä ne sanat, joita hän oli yksikseen rattailla ajaen hyräillyt, hän kirjoitti ne nyt paperille ensi kerran, hyräili niitä ja hyräillessään sai ajatuksen mennä katsomaan niitä maita, joilla äskettäin oli suven sulojen keskellä väreillyt lempi ja rakkaus.
Tullessaan niille maille runoilija löysi punakeltaisen syksyn. Tottuneena harkitsevaan havaintojentekoon ja erittelyyn hän katsoi keltaista koivua niinkuin jotain henkilöä ja ikäänkuin odotti, että puu siinä ilmaisisi hänelle luonteensa kuvaavimman piirteen. Ilmavassa, sirossa lehtimetsässä oli valo hentojen pilvien siivilöimää, hyvin tasaista. Hän oli siirtävinään koko näkynsä kankaalle, tekevinään siitä taulun. Pitkin vainiontakaista mäenlapetta ikäänkuin nouseskeli viidan pimennosta keltaisia ryöppyjä, tulen ja kullan värit ihan tupruilivat omasta voimastaan, ne ikäänkuin säteilivät puiden omasta olennosta auringon yhä pysyessä ohuen harson takana. Koko hänen suuripiirteinen "Kansanlaulu"-aiheensa tuntui mahtuvan piiloon yhden kostean koivunlehden alle. Oli sellainen hiljaisuus kuin joittenkin odottamattomien asiain edellä.
Runoilija tuli taloon ja sai kyllä luvan asua siellä muutamia päiviä. Mutta talossa ja sen ympärillä vallitsi sama odottava, ahdistava hiljaisuus, ikäänkuin olisi elämä, koko yleinen olevaisuus, turtunut omaan käsittämättömyyteensä odotettuaan tuhannentuhatta vuotta ratkaisua arvoitukseensa, petyttyään taas näissäkin yksikesäisissä yrityksissään. Kaikkialla näkyi sänkeä ja ilmassa ailahteli leikatun yrtin lemua. Talosta oli tytär viety miehelään, ja yleensäkin tuntui runoilijasta siltä, kuin olisi täältä juuri hiljakkoin poistunut — mitä? — sitä ei voinut määritellä. Ruohot oli leikattu, tytär viety. Miksi oleskelivat täällä isäntä ja emäntä? Mitä heidän elämänsä sisälsi. Ja vanha emäntä vain asui omalla puolellaan. — Miksi tulin minä tänne? kysyi runoilija itseltään.
Tai oikeammin hän vain hymähti itsekseen, sillä syvimmässään hän kyllä tiesi sen lapsellisen syyn, jonka tähden hän oli tänne tullut. Siinä on pitkälti kertomista. Hän ei ollut tullut "Kansanlaulun" tähden, matkan todellisuushan ilmeisesti vaimensikin hänen kammiossa herännyttä innoitustaan. Tämä innoitus oli vain ollut sopusoinnussa erään toisen, keskeisemmän innoituksen kanssa. — Runoilija oli kahdenkymmenen vaiheilla ollessaan kokenut mitä kauneimman rakkaudenonnen sillä paikkakunnalla, jolta hän oli kotoisin. Sen yhteydessä tuli vieläkin hänen mieleensä juhannuspäivän lehditettyjä lattioita ja myös tällaisia myöhäsyksyn alastomia kuutamoita. Siitä oli monta vuotta, se oli päättynyt masentavasti, ja sen jälkeen hänestä vasta tuli huomattu runoilija. Mutta hän eleli yksikseen eikä pitänyt runoilijamainettaan suuressakaan arvossa. Hän tunsi irtonaisuutensa, käveli öisin katuja pitkin ja katseli yönaisia, mutta ei voinut lähestyä heitä. Missä hän vain näki naiskuvia, etsi hän niistä joitain erikoisia piirteitä ja osteli niitä itselleen. Hän muisteli entistä rakastettuaan, jonka kuva hänen tajunnassaan oli täydellisesti sulautunut käsitteeksi puoleensavetävästä naisesta yleensä ja hänestä tuntui, että hän vielä tapaa hänet jossain ja he voivat toisiaan silmiin katsoen yhdessä ymmärtää elämän surunvoittoisuuden. Mutta sitä tilaisuutta ei tullut, ja vuodet menivät, menivät … tarkoituksetonta menoaan, ja runoilija kuljeskeli kaduilla ja viivyskeli tanssisalien ovilla uneliailla aamutunneilla. Ei ollut kiirettä kotiin. Häntä vaivasi lemmenkaipuu, mutta hän salasi sen ja paljon muutakin —
Tänä syksynä hän erikoisen selvästi tajusi vaelluksensa irtonaisuuden. Hän oli viettänyt kesänsä kaupungissa noissa ikuisissa unelmissaan, muttei ollut syksyn tullen mitään saavuttanut. Palasi tuttuja sisämaasta, tapasivat toisiaan lämpöisinä iltoina tummanvihreitten lehvien alla lamppujen valossa. Heidän olonsa näytti sisältörikkaalta, ja runoilija tunsi itsensä osattomaksi, kuluneen kesän jälkeen. Noiden toisten kaksi onnellista tunnelmaa oli häneltä jäänyt kokematta: keväinen lähtö kaupungista vihreänkeltaisten vaahterankukkien alitse ja syksyinen saapuminen samaan kaupunkiin samojen vaahterain tomuttuneiden tummien lehvien alle lamppujen valoon, kun ravintoloiden tytöillä vielä oli valkoiset puserot ja mustat hameet…
Ja kun sitten muuan nuorukainen jossain sopessa sivumennen kosketteli tämän kirjan kahta naispuolista päähenkilöä, aivan samoin kuin joku romaanihenkilö jossain käänteessä muistellen mainitsee jonkun vierailla mailla kauan sitten tapaamansa naisolennon, niin kiihtyi runoilijan mielikuvitus heti luomaan kesäisiä kuvia, joissa hän itse oli päähenkilönä. Hänestä tuntui, että kohtalo oli tuhlannut noiden naisten kesäisen suosion sellaiselle, joka ei ymmärtänyt sen arvoa, tuolle nuorukaiselle, joka ei osannut eritellä eikä tietoisesti todeta ihmiselämän hienoimpia suloja. Niin runoilija arveli ja lohduttelihe osattomuudessaan sillä, että katsoo yläpuolelta sekä nuorukaista että hänen kauniita seikkailujaan, koko elämän ja olevaisen moninaisuutta, omaa vuosientakaista lemmentarinaansa; katsoo ja arvostelee niitä ulkokohtaisesi ja lainaa niille mielenkiintoaan niiden todellisen arvon mukaan. Hän tunsi samalla olevansa kypsä luomaan "Kansanlaulunsa" ja lähti sisämaahan verkkaisena, levollisena, hiukan surunvoittoisena, kuten kokenut ja kehittynyt ihminen.