Tästä kaikesta johtui, että runoilija talossa yksin istuessaan hymähti itsekseen. Hän oli niin elävästi kuvitellut sitä, joka meni miehelään, että hän aivan oli odottanut tapaavansa hänet täällä. Niiden harvojenkin piirteiden mukaan, jotka runoilija oli nuorukaisen puheista koonnut, olisi tuon miehelään menneen pitänyt suostua runoilijaan, ja heillä olisi täällä metsien takana tällaisessa talossa ollut ihana yö. He eivät olisi toisiltaan mitään kysyneet, heillä ei olisi ollut yhteistä muuta kuin ajaton onnensa ja sanaton toistensa ymmärtäminen. Tänne tullessaan oli hän sitten vaistomaisesti koko matkan tehnyt havaintoja syksyisessä luonnossa, päästäkseen katsomasta tuota lapsellista harhakuvaa silmästä silmään ja pidättääkseen sitä sillä tavoin sielunsa lähettyvillä niin kauan kuin mahdollista.

Mutta talossa hän vasten tahtoaan alkoi havaita kielteisiä seikkoja: ruoho oli leikattu ja tytär viety, talossa viipyvien ihmisten ja runoilijan oma olo tuntui ihmeen tarkoituksettomalta, eikä hän täällä itse paikalla mitenkään voinut eläytyä kuulemaansa kesäiseen kertomukseen.

* * * * *

Se näkymätön suhde, joka runoilijan mielikuvituksessa oli muodostunut hänen ja miehelään menneen naisen välillä, oli kokonaan aistillinen. Runoilija kuvitteli naisen ruumiinmuotoja ja silmäin ilmettä ja hyväilevänsä niitä. Tähän mielikuvaan kuului, että nainen oli kevytmielinen ja sielultaan suloisesti syntinen. Sellaisen naisen kanssa saattoi elää vain yhdessä vaiheessa, elämän tosiolojen ulkopuolella, ajattomassa huumeessa, jonka kiihtynyt mielikuvitus kyllä uskoi voivan jatkua pitkältäkin. Nyt mielikuvan rauetessa valtasi runoilijan omituinen sielullinen hervahdus. Jossain hermoissaan hän tunsi vastustamatonta kutkaa, joka pakotti nauramaan, mutta tämä nauru ei ollut itkustakaan kaukana. Hän tuijotti akkunasta niitettyä pihamaata, ja ruohon sänki ja koko maisema näytti hänestä ehdottoman älyttömyyden perikuvalta. Ja siinä tuijottaessaan hänestä tuntui kuin olisi koko avaruus, ja kaikki mitä siinä on, seisonut siinä hänen takanaan ja ympärillään ja odottanut häneltä ainoalta apua ja selvitystä tuohon ikuiseen älyttömyyteen. On helppo sanoa, että joku ihminen silloin ja silloin tunsi olevansa yksin maailmassa. Mutta runoilija tunsi sen tunteen tällä kertaa niin voimakkaasti, että hän lyyhistyi sohvalle ja rupesi ääneensä nyyhkyttämään.

Kukaan ei häirinnyt runoilijaa, hän sai rauhassa itkeä itkunsa loppuun. Hämärsi jo, kun hän havahtui ja tunsi paljon avartuneensa ja rauhoittuneensa. Mieli alkoi etsiskellä onnellisia aatteita, aistillisuuden lumeet olivat haihtuneet. Kaikkeuden käsittämättömyys, joka äsken oli tuntunut tympeältä, alkoi säteillä ylevän suuruuden loistetta. — On ihanaa sentään olla tällaisessa ihmeellisessä meressä, jossa laajinkin katse, niin sisäinen kuin ulkonainen, valitsee vain pienen kuplan alan, jonka suuruus on vertaamaton ja asema määrittelemätön itse kaikkeuteen nähden. Minunkin ympärilläni on tuollainen kupla, ja niin on kaikkien olioiden. Hänellä, joka meni miehelään, on tällä hetkellä ympärillään oma näköpiirinsä, oma kuplansa. Kas, mikä viehätys piilee tällaisessa ajatuksessa!

Runoilija oli kuullut tämän kirjan naispuolisista päähenkilöistä kerrottavan eri iltoina, ensin miehelään menneestä. Kun hän oli jo innostunut lähtöönsä, oli hän toisena iltana antautunut muutamien nuorukaisten viiniseuraan. Kun he kaikki jo olivat humaltuneet, oli tuo samainen nuorukainen hänelle kuumasti supissut toisestakin päähenkilöstä, siitä, joka jäi salolle. Viinin lämmössä oli runoilija silloin nähnyt hänetkin edessään ja tuntenut vissillä tavalla häneen suhtautuvansa. Tämän suhteen ydin oli suuri, kaikki sulattava myötätunto. Mitään tietoista aistillisuutta ei tämän kuvittelun yhteydessä hänen mieleensä tällöin syttynyt. Hän kuvitteli tarttuvansa tuota salolle jäänyttä käteen, katsovansa häntä silmiin, syleilevänsä häntä ja suutelevansa ja vihdoin tekevänsä kaikki, mitä mies niin edespäin voi tehdä naiselle, mutta näillä kuvitteluilla ei ollut sellaista tietoisen synnillisyyden sivuvivahdusta, joka oli ollut ytimenä hänen kuvitteluissaan miehelään menneestä naisesta. Tuolle salolle jääneelle hän olisi antanut kaikki kiihkeät hyväilynsä korkeimmaksi tunnustukseksi hänen naisellisesta ylevyydestään, pyytämättä itse muuta kuin saada ne antaa. Miehelään mennyttä hän oli kuvitellut kanssansa yhdenvertaiseksi, samanmieliseksi, hiukan elähtäneeksi naistoverikseen tuon yhteisen ihanan yön järjestämisessä.

Salotytön kuva ei kuitenkaan ollut sillä kertaa pysyvämmin jäänyt runoilijan mieleen. Mutta nyt itkemästä päästyään hän muisti, mitä nuorukainen oli puhunut viinin ääressä. Koko se tilaisuus palautui ikäänkuin liikkumattomana kuvaelmana hänen mieleensä ja sulautui tuohon viehättävään avartuneeseen kaikkeudenkuvaan. Hän näki viinin lämmittämän nuorukaisen puhumassa suven suloista, harjusta, aittapolusta ja aitasta. Hän näki nuorukaisen silmissä surullisen ilmeen, joka tuntui kiihtyneesti, mutta silti tiedottomasti vaativan selitystä kaikkeen. Hän katsoi ulos ikkunasta alastomaan syksy-iltaan, johon nousevan kuutamon valo alkoi sijoittua. — Näin katseli varmaan joku ihminen tällaisessa mielentilassa tuota kuutamoa tuhannen vuotta sitten, ja kumminkin tuntuu, kuin se tapahtuisi vasta nyt ja minä olisin se ihminen, ajatteli runoilija ja lähti ulos.

Hän toivoi löytävänsä harjun juurella sijaitsevan töllin. Ilma oli kylmähkö, käsiä paleli, hän työnsi ne taskuihin ja lähti niska kyyryssä etelää kohden, jossa harju muodosti kohokkeen taivaan ja metsän rajaviivaan. Hän kulki kulkemistaan ja oli varma siitä, että osui oikeaan. Tänne taivasalle tultuaan tuntui hänestä heti siltä, kuin olisi menossa toimittamaan jotakin aivan asiallista asiaa, joka ei hänen mieltään erikoisesti kiinnittänyt, mutta jota ei kuitenkaan voinut jättää toimittamatta. Hän hyräili eloisasti ja katseli kuutamon ikuisen-ihmeellistä valoa, jonka kuvaamisessa runoilijat olivat kilpailleet. — Runoilija!… Minähän olen myöskin runoilija, en ainakaan ole muuta … tämän kansan lapsi, tämä kansa on joskus tullut näihin metsiin, ja silloinkin on näin paistanut kuu… Ja nyt minä kuljen sinne tölliin. Varmaan olen jo lähelläkin, tämä noro tuntuu juuri semmoiselta. Tästä siis se nuorukainen on kulkenut monenlaisella mielellä… Runoilija! Tämmöistä on olla runoilija…

Nähdessään harjulta töllin runoilija kyllä aavisti osuneensa oikeaan, mutta samalla jotenkin pettyneensä. Hän oli mielikuvituksessaan kuulemansa perustalle aivan täsmällisesti muovaillut tämän näköalan, rakennusten muodon ja aseman. Kun hän nyt todellisuudessa, vaikkapa kuunkin valossa, niitä katseli, näki hän niissä jotain laihaa ja ikäänkuin liiaksi asiallista, ja hetkisen hän epäili, tokko tämä ollenkaan oli se korkeimman runollisuuden tyyssija, jota hän oli lähtenyt etsimään. Mutta samassa hän ymmärsi, että tällä kertaa oikeastaan oli yhdentekevää, minne hän oli joutunut ja oliko niitä kertomuksen paikkoja ollenkaan olemassakaan.

Töllissä näyttiin vielä oltavan ylhäällä, joitakin ihmisiä hyöri mustalla pellolla kuun valossa.