Asumuksessa ei oltu vielä syöty suurusta, mutta sitä ei nyt ehditty auttaa. Tellervo meni jo, että viita vilisi, eväänään kuiva leivänkannikka ja lihanpalanen.
Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, mutta luoteessa näkyi muutamia jylhiä pilventönkkiä. Juokseva Tellervo tajusi, että niissä voi piillä ukkosen uhka — mökissä tarkkailtiin herkästi sellaisia enteitä — mutta kun suurin osa taivaasta, koko se puoli, jonne tie vei, oli täynnä aamun autuutta ja suvijuhlan tuntua, ei Tellervo ehtinyt aprikoida tuota taakse jäävää kolkkoa kohtaa. Tie kulki somasti mutkitellen kukkivien tuomiryteikköjen välitse. Joka käänteessä Tellervo luuli tavoittavansa lapsijonon, joka tuntui vievän mennessään hänen parasta onneaan. Mutta tyhjä oli aina eteen aukeneva tien taival, hiukan salaperäinen, niinkuin olisi tuo onnellinen joukko juuri ihan äsken siitä mäen taakse solahtanut. Aurinko vain vahvisti kuumuuttaan, hehkuvat kasvot tuntuivat erikseen hyppivän juoksun tahdissa, "kroosi" ja hattu pyrkivät irtaantumaan. Ja niin kävi eräässä tien kohdassa, jossa toisella puolella käsipuun takana oli syvä rytöinen horha, että Tellervo-paran hattu putosi sinne. Siellä se lepäsi kauniisti rytöjen latvoilla, juuri kun Tellervon piti rientää tuon käänteen taakse, jossa hän ihan varmaan olisi saanut toiset ainakin näkyviinsä. Oli jo suuri vaiva päästä jyrkännettä alas horhan laitaan ja siellä osoittautui aivan mahdottomaksi päästä suuren kaatuneen kuusen sekaan, jonne monivenkkurainen tuomi vielä oli sekaantunut. Syvällä rotkon pohjalla lirisi apuun kykenemätön vesi ja kiitävä aika vei toisia yhä kauemmaksi.
Laiva huusi. Tellervo tajusi, mitä se merkitsi: hän oli auttamattomasti myöhästynyt. Kiihtynyt tahto heitti otteensa olkihatusta ja leimahti toisaalle. Lapsi kiipee joka jäsen vapisten takaisin maantielle, juoksemaan, juoksemaan…
Tien käänteet eivät enää puhuneet toisista mitään, mutta Tellervo vain paransi juoksuaan, kunnes syöksyi tyhjälle laiturille, jolta laiva täynnä jännittynyttä iloa oli äsken lähtenyt. Kaukaa siinti kirkon tornin nirkko, ja huohottava Tellervo käsitti, että sitä kohden hänen oli yritettävä. Vinhasti käyden, välillä aina juoksahtaenkin, milloin suurta valtatietä, milloin ihmeellisille oikoteille eksyen Tellervo eteni suuntaansa aamutuntien rauetessa leveäksi keskipäiväksi. Jostain raosta aina tulivat näkyviin luoteen karttuneet pilvitönkät, mutta tänne näihin maihin ne eivät ulottuneet. Ne olivat vain kuin jokin paha silmä, joka sieltä hyvin kauas jääneistä kotioloista pyrki tätä hänen menoaan näkemään. Mutta kirkon tornin värit ja piirteet kävivät yhä selvemmiksi, maat suurenmoisemmiksi…
Kirkonmenon päättyessä, kun lasten ja aikuisten vilinä kylässä oli parhaillaan, tuskin kukaan huomasikaan pientä ilmiötä, töllistelevää Tellervoa, joka sinne oli juuri ilmestynyt. Teitä risteili sinne tänne ja niiden vieressä oli taloja ja myymälöitä koreine ikkunoineen — ja kaikkialla vilisi lapsia, toiset kovin koreissa puvuissa. Väsymyksen ja ihastuksen hurma hämmensi silmiä ja korvia. Ilmakin täällä oli kummallista: yhtäältä paistoi tulinen aurinko, vaikka noiden talojen takaa näkyi jylhää sinistä pilveä. Semmoista ei kotona koskaan ollut. Tuntui kuin olisi ollut suuressa huoneessa.
Joku oman kylän tyttö hulmahti hänen eteensä touhukkaana ja ystävällisenä ihka uusine pukuineen ja leveine nauhoineen. Sama tyttö oli koulussa ollut hänen ilkein kiusaajansa, mutta nyt ei muuta kuin oikaisi hänen "kroosiaan", höpähti jotakin hauskaa ja meni taas menojaan. Lapset menivät kaikki erääseen suureen rakennukseen syömään. Tellervo jäi yksin raitille töllistelemään. Jylhät pilvet tulivat ikäänkuin lähemmiksi.
Hän käveli kävelemistään ja eksyi lopulta pois keskikylältä. Täällä katosivat seinät tuosta suuresta huoneesta, sen katto muuttui uhkaavaksi vieraaksi taivaaksi, ympärillä levisivät tylyt vainiot. Tahtomattaan hän painui tien oheen istumaan ja alkoi näperrellä leipäänsä ja lihaansa. Hänen oli jo pitkästä juoksusta tullut jano ja nyt se syönnistä yhä yltyi. Avuttomuudentunne vahveni nopeasti, kylän juhlallisuus oli täältä katsoen kammoittavaa, ei sinne enää voinut palata kun sieltä näin oli lähtenyt. Tuolla järvessä on vettä, mutta sinne ei pääse. Jokainen kohta tien ja järven välillä näyttää siltä, ettei siitä ole kukaan koskaan mennyt. Tuolla tuon jylhimmän pilvipaikan alla on koti ja siellä sangossa tuolilla hyvää lähdevettä. Täti on tuonut sitä Tolpan lähteestä…
Hirmuisen pitkä salama leimahti juuri siellä kotona päin. Tellervo melkein parahti ja lähti juoksemaan leipä ja lihankappale kädessä. Kylään päin hän ei enää yrittänyt, nyt oli päästävä kotiin tädin tykö ja juomaan. — Täti pelkää ukkosta ja minä pelkään ukkosta. Mutta Tädin sängyn nurkassa Tädin takana on hyvä olla ukkosilmalla. Tuolla hirmuisen kaukana se on ja minä olen täällä asti, olin lasten juhlissa…
Ja kaikki nämä pellot ja kylät olivat toisenlaisia kuin tulomatkalla ja muuttuivat siitäkin vielä toisenlaisiksi, kun tuli niitä lähemmäksi. Tuossa on järvenranta ihan tien vieressä. Tellervo poikkeaa siihen, laskeutuu rähmälleen ja tahrii itsensä, mutta saa kumminkin imaistuksi suullisen lämmintä pahanmakuista vettä. Se annattaa ylön ja hiukan niinkuin viluttaa. Vielä kun hän on kumaroissaan, jyrähtää ukkonen kovin lujaa. Hän lähtee taas juoksemaan. Kiivas juoksu panee itkun omituisesti vapajamaan, ja salaman kohdalla kuuluu aina äänekkäämpi ulvahdus.
Eräästä talosta huomattiin, että tiellä laputti hullun näköinen tyttölapsi, vaatetus sikin sokin ja kädessä leivänkappale. Juostiin ottamaan siitä selkoa ja saatiin kiinni likomärkä, vilusta ja pelosta vapiseva olento, joka töin tuskin kykeni selittämään, mistä hän oli. Joltinenkin selko siitä kumminkin saatiin, ja ilman asetuttua lähdettiin saattamaan Tellervoa kotiin.