Hän oli silloin jo täydessä kuumeessa — oli ollut kohtalokasta, että hänen täytyi niin kauan tuolla vieraassa talossa märkänä ja masennuksissaan odotella lähtöä. Hän saapui liian myöhään parhaaseen paikkaansa, Tädin sängyn nurkkaan. Ikäänkuin suloisen sumun läpi hän näki, kuinka Täti voivotellen asetti hänet makuulle ja sitten tutkien ja päivitellen ryhtyi keittämään saattomiehelle kahvia.
Siihen kuumeeseen Tellervo jo kolmantena päivänä kuoli. Eihän sille mitään voinut opettajakaan, vaikka kääreittensä kanssa hääräsi.
MAANTIELTÄ MAANTIELLE
Oikeastaan me kaikkine kasvatusharrastuksinemme pidimme hyvin ala-arvoista peliä Selman kanssa. Teimme kasvatuksessamme aivan perinpohjaisen virheen, tai oikeammin: meiltä puuttui siihen ensimäinen edellytys. Muistan itse, että ainoa kohta, jossa tunsin selvää myötätuntoa tuota turvatonta, joskin itsepäistä ja häijynsekaista lasta kohtaan, oli siinä kun katselin häntä nukkuvana. Se oli oikeastaan ainoa tilanne, jossa kunnollisesti näin hänen kasvonsa. Tarkastelin tällöin lempein ajatuksin hänen otsaansa, poskipäitä ja leukaa. Nuo kasvot olivat voimakkaat, täyteläiset ja terveihoiset ja niihin oli tulossa samantapaista sievyyttä, jota näkee muutamissa rikollisissa naisissa. Kapea ja vähäpätöinen otsa jäi mustien hiusten varjoon, jotka oli joskus leikattu ja sen vuoksi tyttö nyt piti päänsä ympärillä tummanpunaista, hiukan nuhraantunutta silkkinauhaa. Nenä oli pieni ja selväpiirteinen, melkein kuin toisista kasvoista otettu; suun ympärillä näkyi aiheita tulevaan aistillisuuteen.
Valveilla ollessa en koskaan saanut oikein katsotuksi tuota maantieltä tullutta tyttölasta paitsi kerran kun käsivarsista pidellen häntä kovistin ja itketin. Hän itse karttoi toisten katsetta, vain aniharvoin sai nähdä hänen pienet tummahkot silmänsä syvältä, vahvasti kehittyneitten kulmien alta. Käynti ei ollut kankeata eikä juuri velttoakaan, mutta se oli omituisen joutumatonta. Hänen hääriessään keittiössä kiinnitti sitäpaitsi jokainen vähäpätöisinkin sivutapaus hänen huomiotaan, niin että hänen oli ainakin vilautettava silmiään sinne päin.
Hän on nyt ollut ja mennyt, yhtä etäällä meistä kuin oli ennen tuloaan. Huhtikuu on sulattanut lumen, kelkkakelit ovat auttamattomasti loppuneet; niiden vaivaiset jätteet hellyttävät aamuisin varttuneempien lasten mieliä, kun he yrittelevät vielä nauttia talven suloista varjopaikkojen kuihtuneilla ja kovettuneilla nietoksilla. Tuntuu vaikealta tähän aikaan kuvata viime talven asioita, vaikka ne vasta äsken häivähtivät pois. Emme edes tiedä, missä Selmakaan nykyään on. Sen verran myötätuntoa meillä häntä kohtaan ainakin on, ettei meillä olisi mitään sitä tietämistä vastaan.
Hänen tullessaan oli hiukan samea helmikuun päivä, talvinen turtumus vahvimmillaan. Istuin mökin äijän tapaan ikkunan pielessä ja katselin ulos, en mitään nähdäkseni, en havaintoja tehdäkseni. Etäällä jäällä meni iänikuisia rahtimiehiä, likimain hengettömiä olentoja, tylsähköjä luonnonilmiöitä. Naapurikylän ahdetta nousi köyhä tanakka akka, jonka tänne asti tunsin ärsyttävän varmasti ja tiesin, että hän palaa joltakin sellaiselta asialta, joista hänen elämänsä on kokoonpantu: mukuloille piimää ja äijälle nuuskaa. Jäältä nousee tänne päin myöskin joku naispuolinen olento vetäen pientä kelkkaa, jossa on jokin mytty. Kolmivuotias poikani saapuu huoneeseen silmät hiukan vetistäen, kapuaa viereeni penkille ja jää siihen. Kun kysäsen, mitä hän on itkenyt, vastaa hän: "Kun ei ole mitään työtä."
Samea helmikuun päivä, joka panee ihmisen ajattelemaan, kuinka elämä kuluu ja mitä sillä mahdetaan tarkoittaa… Mutta pikkupojan korva oivaltaa, että kyökissä tapahtuu jotain. Työttömyyden suru on hetkessä haihtunut. On tullut tapaus.
Siellä seisoo ovipielessä katseltavana noin kolmitoistavuotias tyttölapsi, yllään kohtalaisen siisti mutta omituisen väritön vaateparsi. (En sillä hetkellä tullut ajatelleeksi, että se oli sama olento, joka äsken nousi jäältä.) Ilmoitettiin, että siinä on palvelukseen pyrkijä. — Vai niin — ja sitten katseltiin samalla reippaan veikeällä silmällä, jolla katsellaan uutta kissanpoikaa tai pirttiin tuotua lampaankaritsaa. Lapset katselivat, välillä aina seisontajalkaa ja paikkaakin vaihtaen, emäntä selosteli isännälle, mitä hän jo oli saanut tulokkaasta irti ja isäntä teki omia suorasukaisia ja kuivanleikillisiä kysymyksiään ja huomautuksiaan. Varsin pian isäntä ehti neuvoa tytölle aivan toisenlaista esiintymistapaa kuin tällä näytti luonnostaan olevan, ja teki neuvonsa havainnollisemmaksi kohottamalla hyväntahtoisesti tytön leukaa vähän ylemmäs — esiintyi yleensä sellaisena iloisen karskina herrana ja pappana, joita alkuperäisinä luonnonilmiöinä tavataan vanhoissa pikkuherrasväissä. Ihminen lienee luomakunnan ainoa todellinen narri.
Nimi oli Selma Kujala, se saatiin selville. Paljoa muuta ei sinä päivänä saatukaan, hyvä kun saatiin tyttö jollakin tavoin siirtymään pois kyökin ovipielestä, purkamaan kelkkamyttynsä ja asettumaan talon eloon ja oloon. Kotipaikka oli päinvastaisella suunnalla kuin mistä hän oli tullut.