— No missä hän sitten tuolla päin oli ollut? Kuinka hän kotoa oli sinne kulkeutunut? Pitää aina reippaasti vastata, kun kysytään, ei tuolla tavalla saa nuikailla. Tuommoinen näyttää siltä kuin olisi tehnyt jotain pahaa eikä kehtaisi sanoa. No kuinka sinä sieltä sitten nyt pois lähdit? Pantiinko sinut pois, vai lähditkö sinä salaa, vai eikö siellä tarvittu? Katsos, meidän täytyy ne asiat tietää; sinä olet alaikäinen, kirjaton ja kansiton, ei sinua saa sillä tavalla pitää. Jollet sinä kaikkia asioitasi oikein ilmoita, niin meidän täytyy jättää sinut poliisin huostaan, tai muuten on poliisi meidän kimpussamme. Saamme vielä sinusta sakkoa, niin se on.
Ja perheen isäntä lähtee kyökistä tupaan ja häntä seuraa perheen emäntä keskustellakseen kahdenkeskenkin tästä asiasta. — Sitä raukkaa ujostuttaa, kyllä sen ymmärtää. Aatella nyt sentään: poiketa tuolla iällä outoihin ihmisiin kysymään palveluspaikkaa. En minä vain olisi sitä tehnyt…
— Juu, mutta täytyy heti ensimäisestä alusta käydä reippaasti käsiksi tuommoiseen, että se heti tulee talon tavoille ja oppii kunnioittamaan isäntäväkeään. Mutta sinä et kyllä osaa piikoja kasvattaa.
— Hm.
— Niin, niin, ei se ole niinkään hm. Emännän virka ei suinkaan ole helpompi kuin piian… Ja niin edespäin. Emäntä lähti, noihin isännän esitelmiin tuiki tottuneena, takaisin kyökkiin, jossa tuo maantieltä poikennut mustatukka yhä nuhkaili. Alkoi kysely, missä hänen tukkansa oli niin lyhyeksi mennyt. Vastaus tähän kuten muihinkin kysymyksiin oli katkonaista ja epäselvää mutinaa lattiaa kohden, niinkuin olisi itse teosta tavattu pahantekijä yrittänyt toivotonta puolustelua. Hänen puheensa, silloinkin kun se jotenkin kuului, oli siitä ihmeellistä, että sen ymmärtäminen sittenkin tuotti ponnistusta. Siinä oli jokin musikaalinen tekijä, aivan erikoinen hento jurotus, jota unohtui kuuntelemaan. Nyt vasta tulin ymmärtämään niitä vanhoja herroja, jotka äkäpäissään aina ensin ärjäisevät "mitä?" vaikka heille kuinka selvästi puhuisi.
Sillä tavalla Selma Kujalan olo tässä paikassa alkoi. Minä — joka olen tuo onneton isäntä — en sitten lähipäivinä puuttunut Selman oloihin. Minä näin tytön pesemässä astioita — sitä minä todella näin tarpeekseni. Kello yksitoista, kello kaksi, aina vain pesupöydän ääressä. Joskus kuulin ohikulkiessani jo pientä riidan alkua sisäkön ja hänen emäntänsä välillä. Minä tiukkasin, että tuommoiselle lapsimaiselle pitää aivan perinpohjin ensin näyttää ja opettaa ennenkuin häneltä voi vaatia jotain. Talutin tytön pesupöydän ääreen ja käskin hänen emäntänsä sitten kohta kohdalta opettamaan, mihin astiat asetetaan ennenkuin niitä ruvetaan pesemään ja sen jälkeen, millä tavoin käsien on oltava, yleensä joka ainoa kohta siitä työstä. Vieläpä on osoitettava, minkä vuoksi ei tehdä niin ja niin. Minuun tuskastuivat sekä emäntä että hänen palvelijansa.
Niin oli varsin pian alkanut valittelu siitä, ettei sen raukan töistä tule mitään. Menin koska tahansa keittiön läpi, aina näin tytön nyreän profilin. Sain kuulla selityksiä siitä, mitä hän oli tehnyt vasten kieltoa tai jättänyt tekemättä vasten käskyä. Selityksiin vastasi sanaton mutina pesupöydän tyköä.
— Ei saa mutista, sehän on sinulle sanottu, ärjäsin minä ja jatkoin yleispäteviä opastuksiani. Siihen pyörähti joku naapurin ämmäkin, ja keskustelu tuosta poloisesta siirtyi laajemmalle pohjalle. Hänen vikojansa selosteltiin maltillisesti ja asiallisesti, niinkuin kokeneet aikuiset lapsista yleensä keskustelevat. Välillä sinkosi aina joku opastus töissään häärivälle Selmalle.
Minä en tosin viitsinyt sellaista kuunnella, vaan lähdin pois. Mutta se ämmä oli tiennyt paljonkin tuosta tytöstä, sen äidistä ja aikaisemmista vaiheista. Sama Selma oli syystalvesta ollut siellä ja sielläkin, hiukan varastellut ja ollut paha lapsille… Äiti oli aika höpsäkkä, piti nuuskaa ja oli hankkinut tämän tytönkin vasta miehensä kuoleman jälkeen. Asiat alkoivat selvitä. Koko talon suhde Selmaan alkoi olla kalsea ja vihamielinen, ja jo pari kertaa hänelle sanottiin, että hän sitten huomenna saisi lähteä.
Mutta ihmiselämä on paljon muun ohella myöskin niinkuin sarja oikukasta musiikkia, jossa koko orkesteri, pauhattuaan aikansa jylhiä epäsointuja, lyhyen ja tehokkaan paussin alitse valahtaa hentoon ja meloodiseen välierään. Tuli yhtäkkiä sellainen salaperäisen hyvä päivä, jona koko taloon ei kuulunut muuta kuin hyvää. Selma oli ollut meillä jo kaksi viikkoa, oli maaliskuun alkupuoli. Jo aamusta alkaen oli lasten elämä riemukasta, kun he saivat mielin määrin juosta ja kieriskellä kovilla kerihangilla, retkeillä outoihin paikkoihin, ihan keskelle elpyvien pajukkojen ihmemaailmaa. Ja kun sieltä palattiin, oli aamiainen pöydässä eikä Selma näyttänyt sillä välin tehneen mitään uutta pahaa. Kuten aina tämmöisenä päivänä, muodostui taaskin siinä hiukan iltapuolella sellainen rauhallinen ajankohta, jolloin talosta ei kuulunut juuri muuta kuin kellojen hiljainen naksutus, tuo hyvän kotitunnelman herkin tulkki. Nuorin oli nukahtanut, samoin oli käynyt äidin häntä nukuttaessaan. Poika hääri puoliuneliaana jossain sopessa ja vanhin tyttö piti Selman kanssa keittiön pöydän ääressä hiljaa pakisten ja välillä vaieten niin monikohtaista keskustelua, että sivullisen olisi siihen ollut mahdotonta yhtyä. Mennessäni siitä ohi ulos he vaikenivat ja Saara katsoi minuun mielevästi hymyillen, niinkuin olisi sanonut, että "etpäs tiedä".