— Jaa, en minä avioliitosta tiä, huusi Iita nauraen. En minä o' liittoja tehny', mutta kyllä mun lapseni vissiin on luotettavia teoksia.
* * * * *
Vaimon olo tuli lopulta miehelle niin rasittavaksi, että hänkin meni lääkäriin; ei muuten, mutta neuvotellakseen, miten vaimon hermostoa voitaisiin korjata. Lääkäri lausui vakaumuksenaan, että parasta olisi ottaa omakseen joku turvaton lapsi, mieluimmin aivan pieni, jonka hoitaminen tuottaisi rouvalle tarpeellista tyydytystä. Katsoo vaan, että lapsi on terve ja ettei tule mitään perinnöllisiä ikävyyksiä. Tämä neuvottelu aiheutti erään piikatytön pojalle aika riepoituksen, josta se kumminkin lopulta terveenä selvisi ja elää vieläkin punaposkisena lupaavana miehenalkuna isovanhempiensa kotona.
Rouvan herralla, Lehtisellä, ei ollut paljoa taipumusta haihatteluun; hän oli oikeastaan "roosallinen mies", kuten rouva sanoi, kun vieraitten nähden pyrki häntä hyväilemään. Hän tiesi varojensa riittävän yhdelle lapselle ja niin hän kertoi vaimollensa lääkärin sanat, mutta pidättyi viisaasti ilmaisemasta omaa kantaansa.
— Kyllä se oma olisi sentään niin paljon rakkaampi, sanoi rouva syvissä mietteissään.
Mies hymähti, mutta kipinä oli kumminkin viskattu. Varmuuden vuoksi kävi rouvakin vielä saman lääkärin luona ja kyseli kyselemistään, kunnes lääkäri ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja toisen käden liikkeellä ilmaisi, ettei se mitään maksa.
Kevät oli jo pitkällä, kohta taas oli muutettava maalle. Tuttu talonemäntä poikkesi kaupungissa käydessään herrasväen luokse ja kertoili paikkakunnan asioita, muun muassa että sillä Hiljalla, sillä koreaäänisellä tytöllä, joka heillä viime suvena palveli, oli nyt kanssa pikkuinen. Poika se oli ja nätti poika olikin. Siitä herrasväki saisikin itsellensä vauvan, kun ei ole kuulunut omasta kohden…
Tuskin oli emäntä poistunut, kun rouva jo selaili kirjojansa, noin vain yleensä sen ajatuksen elähyttämänä, että jos sittenkin ottaisi jonkun pikkuisen omakseen. Hän oli selaillut kirjansa sataan kertaan, mutta ei sittenkään muistanut, jotenka niissä joka kerta oli uusi viehätys. Hän tutki nytkin taas kuvien mukaan kapalusten muodon ja laadun, hän määräsi lapsen vuorokautiset ruokinta-ajat, hän harkitsi niitä periaatteita, joiden mukaan lasta oli jo kehdosta asti kasvatettava. Kun lapsi itkee, on ensin katsottava mikä sitä vaivaa eikä ruvettava turhan päiten hyssyttelemään. Se on hyvin tärkeätä jo heti alusta — niin, mutta tietysti ne ehtivät sen lapsen tärvellä ennenkuin se hänelle joutuu. Rouva tunsi säälinsekaista vastenmielisyyttä Hiljaa kohtaan, joka tärvelee kauniin lapsen… Mitähän lahjoja sillä on, kun se tulee suureksi… ylioppilaaksi… nuori herra Ilmari Lehtinen. Kaunis nimi se on, mutta olisi ollut sentään hauskempi itse valita… Hilja on nätti tyttö ja sillä on hyvä ääni. Minkähänlainen on sen isä? Jos se on se, jota emäntä viittaili, niin ei ole hullummin. Kauniita ne veljekset ainakin ovat. Vaikka tietysti se enemmän saa niinkuin meidän ominaisuuksiamme.
Lehtisen rouvan mandolini sai sinä iltana hillitysti säestellä niitä säveliä, jotka tulivat kysymykseen pienen Ilmarin kehtolauluina… Kirjat kieltävät kehdon, mutta ehkä hän sittenkin sen laittaisi; niinkuin siinä kauniissa kuvataulussa, joka riippui heidän makuukammionsa seinällä. Voisihan sitä paitsi olla se vaaleanpunaisella silkillä verhottu korikin…
* * * * *