Nämä haaveilut olivat elämyksinä syvimmät, onnellisimmat ja voimakkaimmat mitä Lehtisen rouva koki tässä lapsiasiassa. On surullista heikkorakenteisen ihmisen olla noin niinkuin pikkuisen valistuneempi… Täytyy olla aika roteva sen, joka ruuvaa kireän elämän oman mandolininsa mukaiseen viritykseen.
Rouva oli sitten ihan täynnänsä näitä lapsiunelmia matkatessaan tutulle kesäpaikalleen. Laivasta hän jo saattoi nähdä sen tönönkin, jossa tiesi Hiljan lapsinensa nykyään majailevan. Häntä ihan kutkutti sen lapsen onni, kun se pääsee tuolta pois; kun sitä ruvetaan oikein rakastamaan ja oikein hoitamaan. Se tuntee sen ihan ihossaan ja hermoissaan… Koko maalletulon ilo oli niin kuin hiukan pilalla sen tähden, ettei hän vielä voinut ottaa lasta luoksensa. Kyllä hänellä jo kapalukset ja kopat oli varattuna, mutta huomenna täytyi kuljettaa lapsi lääkärillä.
Hilja asui poikineen vanhempiensa luona — minnekkäpä hän muuallekaan olisi mennyt. Vanhusten soma tupa oli jo ehtinyt saada asianmukaisen sävynsä: Lehtisen rouvan nenään lehahti kuivuvien riepujen hapahko tuoksu, kun hän jo samana iltana odottamatta astui mökkiin. Kauhean rumaa ja runotonta oli yhteisen kansan, varsinkin aviottomain, lastenhoito. Rouva tunsi kuinka tämän lapsen olo oikein huutamalla huusi hänen siistiä koriaan ja vitipuhtaita kapaluksiaan.
Lapsi itse ei tosin tällä haavaa huutanut. Se nukkui kehdossaan — äiti, Hilja, näkyi juuri pusertelevan kiinni puseronsa näppäreitä imettämisen jäleltä. Lehtisen rouvan tunnossa käväisi vastenmielisen kateuden häive, kun hän havaitsi Hiljan kasvoilla ja koko olemuksessa sen kevyen muutoksen, jonka äitiys oli tuonut mukanaan. Hän, rouva, ei kykene siihen, mihin tuo nuori Hilja.
Hiljan äiti oli saanut hiukkasen vihiä Lehtisen rouvan aikeista. Se hyvänpuhelias talonemäntä, joka tätä asiaa oli ensin rouvallekin esitellyt, oli palattuaan puhunut siitä Hiljan äidille niinkuin jostain aivan varmasta päätöksestä. Siitä oli jo levinnyt huhukin, mutta kaikeksi onneksi rouva ei ehtinyt sitä kuulla; se olisi häntä melkoisesti tympäissyt. Hiljan äiti oli kumminkin ehtinyt järjestää kantansa ja ladata tahtonsa. Poika oli annettava Lehtisen rouvalle.
Kun Hiljassa, nuoressa äidissä, tehdyn esityksen johdosta virisivät kaikki luonnolliset tunteet, mielteet ja tahtomukset, osasi lapsen isoäiti niitä ovelasti johdatella suotuisaan tulokseen. Siinä itkivät vähin kaikki kolme naista — vaari ei ollut kotosalla — eikä mikään huuhdo pieniä sisäisiä ristiriitoja niin nopeasti ja miellyttävästi kuin kohtuullinen kyynelvirta. Siinä sovittiin, että Hilja tulee huomenna rouvan kanssa näyttämään lasta kunnanlääkärille ja sieltä palattua jää Ilmari uuden mammansa luo. — Tai kyllä äiti sittenkin on syvempi nimitys, sanoi Lehtisen rouva niinkuin olisi hipaissut akordin mandolinistaan.
Kun vaari rouvan jo lähdettyä tuli kotiin ja kuuli asian, niin hän hymähti, ei enempää. Vaari oli kovasti kiintynyt pikkuiseen ja oli muuten sitä mieltä, ettei tuommoisesta akkojen äkkitouhusta lähde kunnon asiaa. Mutta menköön nyt, vaikeata oli tämäkin ja olipahan ainakin tämän kesän vielä lähimailla, jos mikä hyvänsä tulisi. — Sitä sisälsi vaarin hymähdys ja hiljainen kävely pois päin.
Niin oli siis Lehtisen rouvan tyhjään kotiin hankittu täytettä ja kyllä sitä tulikin. Kolmen kuukauden vanha ihmislapsi ei ole mikään semmoinen sievä nukke, jommoisia lapsettomat nuoret rouvat joskus hellivät ja leikkiä teeskennellen näyttelevät vierailleenkin. Semmoinen lapsi semmoisissa oloissa, varsinkin kun se ensi töiksi on vieroitettava, täyttää ajan tuhansilla pienoistapauksilla, jotka tunnearvoltaan ovat mitä erilaisimpia. Sen iho on kylvyn jäljeltä mitä kaunein sekä näöltään että tuoksultaan, sen hymy paljastaa ihanimman puhtauden ja sen rauhallisesta unesta uhoo ajattelevan aikuisen tajuun kaikkein hienoin mystiikka. Mutta sen aineellinen elo on ehdottoman itsekkyyden ohjaama, se tarjoo kaikille aistimille häikäilemättä paljon rumaa ja kielteistä. Se on yleensä verraton jättiläinen tuommoisen mandoliniin tottuneen Lehtisen rouvan rinnalla.
Niinpä tämäkin Ilmari-poika muutamina kesäisinä viikkoina opetti rouvalle perinpohjin sen totuuden, että mikä on runollista se on myös "roosallista". Kun rouva ensiaikoina ehdottoman tarkasti noudatti ruokintaohjelmaansa, tottui lapsi siihen pian. Parina ensi yönä se kaipasi rintaa, mutta sille annettiin vain keitettyä vettä, jota erinomaisen huolellisesti säilytettiin. Lempi — se "Lehtisen herrasväen palvelustyttö" — joka taas tänä kesänä oli rouvan mukana, nauroi rouvan hommia niinkauan kuin rouvan hyvät kapalusvarastot kestivät. Mutta kun tuo lemahtava vaatekasa lopulta joutui Lempin käsiteltäväksi, niin tytön kelloon tuli toinen ääni. Ensi kerralla Lempi menetti puhekykynsä, toisella kerralla nuori neiti selitti, ettei hän tänään ehdi kun on siivouskin, ja kolmannella kerralla hän mennessään huusi jokseenkin kuuluvasti, että pesköön itse kakaransa jäljet. Eikä Lempi ottanut syvemmin harkitakseen sitäkään rouvan vakavaa huomautusta, että hän itsekin kerran oli ollut lapsi.
Niin kesä edistyi. Kärpäset lisääntyivät ja Ilmarin makuukorin verhot nuhraantuivat. Lasta ei tarvinnut enää kylvettää joka päivä ja niin unohtui se kolmeksi, jopa neljäksi päiväksi. Kastunut kapalo unohtui pesemättä, ja kun se kesän helteessä pian kuivi, käytettiin se toistamiseen. Tuo ikuisesti tuttu pikkulapsen haju leijui jo Lehtisen rouvan huoneessa, jossa mandolinin säveltä ei kuultu viikkoihin. Sanasota rouvan ja palvelustytön välillä ei enää ollut mikään harvinaisuus. — Minulla ajetaan kuin hevosella ja maksetaan yhdeksänkymmentä markkaa kuussa. Tietääkös rouva, mitä tohtorin palvelija saa? Se saa kaksisataa ja lisäksi lahjat ja tuliaiset.