Takana päin puhutteli Lempi Ilmaria kakaraksi ja rouvaa Lehtiskäksi ja uhkasi jättää "mokoman herrasväen".
Kaikki nuo tuhannet uudet vivahdukset, jotka "tyhjän kodin" elämä täten oli saanut, ne säteilivät pienestä, nyttemmin jo sangen pahankurisesta lähteestä. Kun lapsi itki haikeasti, tunsi rouva sydämessään todellista suurta äidinrakkautta, mutta kun hän ryhtyi sitä osoittamaan, itki lapsi vielä rajummin, niin että oli äentyä. Ei se kärsinyt Lehtisen rouvan rakkautta. Kun se lopulta nukkui, saattoi se herätä pienimmästäkin äänestä: Lempi tuli hoilaten maitoa noutamasta ja paukautti ovea. Siitä alkoi uusi parkuminen ja maidon turkuttaminen. Eivät siinä enää tulleet tuntimäärät lukuun.
Ja niin koitti päivä, jona ken tahansa olisi voinut todeta, ettei Lehtisen rouva lapsenhoidossaan enää ollut tavallista muonamiehen akkaa korkeammalla. Varsin keveästi hän jo jätti lapsen Lempin hoteisiin ensin lyhyemmiksi, sitten jo pitemmiksikin tuokioiksi. Kerran hän lähti iltalaivalla kirkolle asti ja viipyi siellä melko kauan. Yöllä sitten Ilmari antoi ylön ja sen vatsa oli epäkunnossa. Niin se oli vielä seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja niin edelleen helteisinä elokuun päivinä. "Nuori herra Ilmari Lehtinen" oli suistunut sille tielle, jota tuhannet hänenlaisensa ovat vaeltaneet pieniin sieviin arkkuihinsa. Ei auttanut vaikka rouvan lapsikirjat kuluivat ja niiden silkillä kirjaillut kangaspäällykset nuhraantuivat. Lapsi itki ja laihtui ja Lehtiskä (niin häntä naapurivaimot nyt jo tuttavallisesti nimittivät) — hän itki ja katui.
* * * * *
Tarina saavutti huippunsa eräänä tyynenä ja kuulakkaana sunnuntaipäivänä elokuun lopulla. Jo lauantaiaamuna oli lääkäri käynyt ja määrännyt lapselle pitkähkön paaston. Lähtiessään oli lääkäri ottanut Lempiä käsivarresta ja sanonut, että koettaa nyt neiti katsoa että määräystä noudatetaan, kun rouvakin näkyy olevan niin hermostunut. Tästäkös Lempi oli mielissään. Tytön karskissa luonnossa oli muutenkin herännyt voimakas myötätunto pikku Ilmaria kohtaan, nyt kun asia todella oli vakava. Kun rouva oli aivan pyörällä päästään, sai Lempi jotenkin rauhassa seurata lääkärin ohjeita.
Sunnuntain vastainen yö oli kumminkin kovin levoton, ja aamulla rouva epätoivoissaan lähetti Hiljalle sanan, että tulisi katsomaan Ilmaria. (Ottaessaan lapsen oli rouva vaatinut, etteivät lapsen omaiset saa käydä sen luona). Hilja tuli ja itki vähän aikaa: hänen rintansa olivat jo ehtyneet, lapsi vieraantunut ja hän itse tottunut toisiin tapoihin; hän oli jo taas palveluksessa. Hilja katseli entistä lastaan niinkuin kuolevaa ja lähti sitten yhä itkeskellen jälleen pois, poiketen vanhempiensa luokse.
Siellä virisi asian johdosta hiukan sekava tunnelma. Muori oli niinkuin vihainen kaikille ja vaari pysyi vaiti, kunnes Hilja aikoi lähteä. Silloin vaari sanoi: "Äläs lähde vielä", ja lähtikin itse.
Vaari asteli Lehtisen rouvan luo — ja oli siellä Lehtinen itsekin nyt sunnuntaina. Katseltuaan lasta sanoi vaari, että on parasta viedä lapsi takaisin heille, kun se on siellä ollut alunkin "eivätkä ne tykkää muuttelemisista". Vaari ei ottanut vastusteluja huomioon, eikä niitä tullutkaan, sillä Lehtinen ja Lempi olivat vaarin kannalla, eikä rouva osannut muuta kuin itkeä. Siinä vaaria vastusteltiin, kun hän riisui takin yltään kääriäkseen sen lapsen ympärille. Mutta vaari oli siinäkin taipumaton ja pian hän jo paitahihasillaan ja takkikäärö sylissä hiljakseen käveli pitkin maantietä, jonka äyräillä siellä täällä seisoskeli nuorukaisia pyhäillan iloja odotellen. Niistä ryhmistä viskattiin vaarille joku "vauvaa" koskeva kysymyskin, johon vaari ei pitänyt tarpeellisena vastata muutenkaan eikä nyt ollenkaan, kun poika oli heti ulos päästyä nukahtanut takin sisällä, jossa sitä ympäröi rakkaan vaarin hienoinen vaatteen lemu.
Käytännöllinen Lempi älysi pian, että hänen oli riennettävä perässä viemään Ilmarin vaatteita — hänen oli poikaa ikäväkin kelpolailla, vaikkei hän uskonutkaan sen kuolevan. Tultuaan mökille huomasi Lempi, että muorin pahatuuli oli kääntynyt Lehtisen rouvaa vastaan ja sai siinä saman tien hänkin osansa. Vaari ei muuta kuin koetti hillitä heidän puhettaan, ettei poika kesken aikojaan havahtuisi, ja supatti samalla, kuinka sille oli valmistettava suuhun pantavaa siksi kun se herää. Mökissä oli kumminkin noiden ihmismielten yhteistilanne varsin oivallinen ja hyvää ennustava.
Entäs rouva, Lehtiskä? Oikeastaan oli hänenkin käynyt hyvin. Hän oli luotu ikävöimään ja hänen ikävöinnillään oli nyt selvempi ja asiallisempi esine, kun se kohdistui pikku Ilmariin. Ihmislapseen liittyvät rumat seikat olivat poistuneet ja vain kauniit jäivät jälelle hänen herkkään runolliseen sieluunsa. Hän piti Ilmaria aina poikanaan ja antoi sille myöhemmin, kun se jo oli parantunut, senkin seitsemät lelut ja lahjat. Hänen kotinsa ei ollut enää läheskään yhtä tyhjä, vaikkei siellä lasta ollutkaan.