Katsellessaan Lempin unohtamaa pienoista kolttia hän nyt itki syventävää ja selventävää itkua ja unohtui lopulta ikkunaan katselemaan taivaan avaruuksia. Siellä oli kuulakka syyskesän sunnuntai-ilta. Raitteilla liikuskeli nuorisoa ja jossain kauempana, jonkun talon kamarissa, laitteli satulipeilin edessä kravattiaan ja hiuksiaan sekin nuori mies, joka kerran etäisimpänä hetkenä oli pikku Ilmarille tehnyt ainoan ehdottoman isäntehtävän. Hänkin aikoi tietysti lähteä tavanmukaisiin pyhäillan iloihin.
Niin sitä elämässä mennään. Mihinkähän sitten vain kaikella pyrittäneen.
KOULU
Huhtikuun aamu. Aurinko paistaa pirttiin. Äiti imettää pikku Liisua. Laina sisko istuu lattialla. Hän yrittää itse saada sukkaa jalkaansa. Hän ei osaa sitä tehdä. Laina on vielä pieni ja taitamaton. Isompien täytyy häntä alituiseen auttaa. Lukukirjassa on lause: "Jumala siunatkoon pientä Lainaa."
Kellon eloisa pitkä-viisari lähestyy yläkulman kukkakiehkuroita, ankara ja totinen tuntiviisari on jo melkein VII:n päällä. Sellainen on kellon ilme tänä aamuna.
Nyt kello aukesi haasta. Jonkun hetken päästä se lyö. Viljo on nukkuvinaan vielä siihen asti. Viljosta tuntuu siltä, kuin hän olisi paljon pienempi kuin oikein valveilla ollessaan. Kalle ja Lauri kuolivat kerran. Ne olivat Viljoa nuorempia mutta Lainaa vanhempia; Viljo ei muista Lainaa silloin olleenkaan, mutta äiti sanoo, että Laina oli muutaman viikon vanha. Viljo oli myös silloin kipeänä ja makasi ihan niinkuin nytkin. Oli olevinaan aina vaan aamu, vaikka tulikin ehtoo ja otettiin tuli lamppuun. Oli niinkuin aurinkokin olisi ollut kipeä. Nyt aurinko ei ole kipeä. Siitä tulee päivä. Minä menen kouluun.
Nyt kello löi seitsemän lyöntiä. Äiti katsoi ensin kelloon ja sitten Viljoon. Viljo heräsi täydellisesti, nousi istualleen ja jäi tuijottamaan pöydällä oleviin kahvikuppeihin. Liisu oli nukkunut äidin syliin. Äiti laski sen kehtoon, peitteli ja tuuditti hiukan ja tuli sitten Viljon tykö ja tunnusteli kädellään Viljon otsaa ja rintaa. Tunnusteltuaan aikansa sanoi: "Ei sinussa mitään vikaa ole." Meni sitten kahvipannulle, kaatoi tilkan ja sitä antaessaan lisäsi: "Älä hyppää siellä lätäköissä sillä lailla. Kastelet jalkas' ja tulet kipeeksi. Ehtoolla oli pääs' niin kuuma, että mä luulin jo olevan mitä hyvänsä, mutta ohi se näkyy menneen. Osaatkos läksysi?"
Viimeinen kysymys tuli vain tavan vuoksi; kyllähän äiti sen tiesi, että Viljo aina läksynsä osasi. Poika kumminkin nousi ja vuoteen lämmön vielä viipyessä ihossa ja aistimissa luki kaikki läksynsä kertaalleen. Kun hän ne jo iltaiselta hyvin osasi, oli tämä lukeminen vain semmoista hyvän mielen tyydykettä, jonka kuluessa alkavan päivän aavistukset kokonaan täyttivät tajunnan. Sopi näin luettuaan paremmin livistää pakoon Lainan parkumista, lähteä ulos mäelle kiireesti taas uusimaan ne lukemattomat pienet luonnonsuhteet, jotka yö oli katkaissut.
Kirkas hiukan viileä aamu koivikkoa kasvavalla pihamaalla, joka viettää alas purolle. Lumen lähtö on jo vanha ja varma asia; näkee selvästi, ettei sitä enää ole taivaassakaan. Mutta missä on västäräkki? Eilen illalla se virskui kodan katolla ja näytti ihan varmasti jo tekevän pesäänsä — Viljo ajatteli kertoa siitä Samulille, vieruskumppanilleen. Olisiko sittenkin perää siinä, että vielä voi sataa luntakin? Ei, etäältä kuuluu näkymättömän leivosen liverrys. Kuinka on alhaalla myllyn laita?
Mylly oli Viljon arvokkain omistus; Sarapiston Sulokin, suuren talon poika, oli kerran koulusta päästyään tehnyt pitkän kierron tämän kautta vain sitä nähdäkseen. Ja kun yläosastolla sitten seuraavana päivänä puhuttiin painovesirattaasta, oli Sulo viitannut ja sanonut, että Virtasen Viljolla on semmoinen. Kaikki katsoivat Viljoon, ja opettaja pani Viljon kesken piirustusta selittämään, mimmoinen hänen myllynsä oli. "Vesi putoo ruuhesta semmosiin leveisiin rakoihin ja panee rattaan kiertään" — "Kiertämään", oikaisi opettaja, mutta oli kumminkin varsin tyytyväinen Viljon selitykseen. Kysyi vielä kuka sen oli tehnyt. Seuraavalla välitunnilla ei poikarykelmissä puhuttu muusta kuin myllyistä. Liiterin varjossa koetti Suutarin Taave, koulun ilkein ja osaamattomin poika, saada kaikille sanotuksi, että "minulla on sitten pirun hyvä siipimylly, ei siinä tu' Kempuran painorattaat lukuun" (Viljon isää sanottiin Kempuraksi pienen jalkavian tähden). Hän uhosi sitä hyväntahtoisella ja mukaan pyrkivällä äänellä, mutta ei kukaan häntä silloin kuunnellut.