Viljo ei ollut ehtinyt eläytyä koulupihan aamuhenkeen; hän tuli tunnille melkein samassa uhossaan, jossa oli kotoa lähtenyt ja matkan juosta vohkaissut. Yksi leskenlehden kukkanen oli hänen pulpetillaan pystyssä mustepullon syvennyksessä. Opetus alkoi. Koko huomio oli nyt kiinnitettävä Iisakin naimiseen. Ensin se mentiin kyselemällä; aivan erikoisella kyselyäänellään opettaja kaiveli esiin asiat ja jokaisen kysymyksen jälkeen tapahtui pienissä päissä nopea tunnustelu, ennenkuin käsi alkoi kiihkeästi vipottaa. Toiset kädet kohosivat ensin kovin varovasti, mutta juuri kun vaisto sanoi käden haltijalle, että häneltä ei kysytä, kurkotti käsi jo intohimoisesti. Niin tuo elävä pikku lakeus omituisesti ryöpsähteli kysymysten edistyessä. Joskus sattui, että vain ani harva käsi nousi ja sekin arkaillen. Opettajan kasvoilla oli silloin mietteliäs hymy, ja jos vastaus sittenkin oli väärä, ei hän heti ryhtynyt sitä oikaisemaan, vaan teki uuden kysymyksen, johon jo useampi osasi vastata, ja siitä edelleen.
Välillä opettaja kävi katselemassa kolmasosastolaisten vihkoja — niillä oli kirjoitusta. Sillaikaa moni pää salavihkaa kääntyi seinäkelloa kohden ja totesi tunnin ehtineen tuohon raskaimpaan kohtaansa, viisi minuuttia yli puolen. Vielä oli jälellä ulkoa kertominen, ennen kuin päästiin uutta läksyä valmistamaan. Siinä kävellessään huomasi opettaja Viljon kukankin ja lausahti: "Kas, joko leskenlehti kukkii." Silloin se tyttö, joka oli nimittänyt kukkia kutinnunnuiksi, höpähti jotain puoli ääneen. "Mitä?" kysyi opettaja. "Meidän pajan seinustalla on niitä jo aikaa kukkinut", kiirehti tyttö ilmoittamaan. "Kaikkihan Kulmalassa on vähän aikaisempaa kuin muualla", sanoi opettaja hiukan pisteliäästi.
Ja kun sitten päästiin kertomaan, käski opettaja saman tytön aloittaa. Se ei sujunut ollenkaan. "No mutta eihän siellä Kulmalassa läksyt menekään päähän yhtä nopeasti kuin leskenlehdet — Viljo kertoo". Viljolta tuli kuin vettä kaataen, melkeinpä liian innokkaasti, niin että opettajan täytyi häntä taas pikku sutkauksella hillitä. Viljo oli kumminkin loistanut niinkuin aina, ja kun päästiin ensimäiselle välitunnille, oli muutamilla tytöillä valmiina Kulmalan Katrille: "Kutinnunnu, Kutinnunnu". Siitä yritettiin kaikin voimin saada haukkumanimeä, ja kestikin se miten kuten tämän väliajan. Seuraavalla väliajalla Katri päkitti, että sen kukkasen nimi oli kutinnunnu, koska ylioppilaskin oli kysynyt sitä hänen isältänsä ja sitten kirjoittanut muistikirjaansa.
"Ylioppilas opettajakin on". "Höö, ei o' kun seminaarilainen".
Viljoahan tämä kiista ei koskenut ja hänen jo kotisängystä alkuisin oleva riemullinen mielentilansa vahveni yhä päivällistä kohden. Hän oli olevinaan läheistä sellaistenkin poikien kanssa, joita hän muulloin kartteli, antautuipa lopulta jonkinlaiseen teennäiseen vallattomuuteenkin heidän kanssaan. Siitä se turmio tulikin.
Sillä kun pojat päivällisen jälkeen vajan seinustalla näyttelivät jotain ihmeellistä tanssia, jossa väänneltiin ja veikisteltiin vallan hirveästi, niin yhtyi Viljo siihenkin. Poikien leikki meni niin pitkälle, että se muutamia jo tympäisi. Kurkisteltiin, sattuiko opettaja tai rouva näkemään. Viljo juoksi kiihtyneessä riemussaan myös katsomaan, ja kun rouva samassa tuli alas kyökin rappusia, kääntyi Viljo poikiin päin ja huusi niin että piha kaikui:
— Ämmä tulee!
Siinä se nyt oli. Kaikki vaikenivat, jotkut yrittivät hymyillä. Viljo oli jälleen tilanteen päähenkilö, mutta vallan oudolla tavalla. Kello soi ja pelasti kaikki vilkkaaseen juoksuun ovelle päin. Viljon mielessä käväisi pieni epävarmuus seuraavan tunnin läksystä, mutta hän oli kumminkin olevinaan terhakkaa poikaa vielä sisälle mentäessäkin.
Opettaja viipyi hiukan. Tahtomattaan Viljo näki kuinka kaikki olivat jännittyneitä sen hänen huutonsa tähden — "Kutinnunnu" ja muutkin tytöt kääntyivät oikein häntä katsomaan silmissä vilkas ja avoin vahingonilo. Tämä oli ennen kuulumaton tapaus Viljolle, tuolle hyvin osaavalle ja usein kiusatulle lellipojalle.
Opettaja tuli, alkoi opetuksen eikä ollut tietävinään mistään. Ehkei rouva ollutkaan sille mitään puhunut, ehkei ollut kuullutkaan koko huutoa. Vaistomaisesti Viljon katse sai vielä tarkkaavamman ilmeen kuin tavallisesti ja käsi hätäili viitatessaan. Mutta opettaja ei häneen katsonut kertaakaan eikä kysynyt.