Tunti kului. Osattiin huonosti; pari kolme poikaa määrättiin laiskalle. Kerran kävi niin, että Viljo yksin viittasi. Opettaja ei sitä huomannut, ei vaikka Viljo ihan selvästi ja varmasti viittasi ja toisetkin käänsivät päätänsä häneen päin. Nyt oli kaikille selvää, että opettaja tiesi asian. Muuttui hiukan niidenkin naama, jotka olivat tanssin alkaneet, sillä vaisto sanoi, että he kumminkin olivat paljon syyllisempiä kuin Viljo.
Mutta miksei opettaja puhunut mitään eikä ruvennut tutkimaan? Odotettiin jännittyneinä väliaikaa. Se tuli, opettaja poistui sisälle ihan tavalliseen tapaan. Mutta pihalla oli elämä verrattomasti hiljaisempaa. Ainoastaan muutamat suurempien talojen tyttäret, jotka muulloinkin aina oleilivat yhdessä, järjestivät vähäpätöisen menonsa, jonkun semmoisen leikin, jota toiset eivät oikein ymmärtäneetkään. Siinä jännityksen kasvaessa päivä värähti iltapuolelle. Vielä yksi tunti ja väliaika ja sitten alkoi viimeinen tunti, joka oli laulua.
Viljolla oli heleä sopraano ja siinä iltapäivän aurinkoisessa koulusalissa laulaessaan hän aika ajoin unohti koko jännityksen. Tuli mieleen koti ja mylly, joihin nyt siellä päivä paistoi toisin kuin aamulla. Muisti siinä myös talvelliset iltatunnit, jolloin koulun lampuissa näin jo oli tuli. Opettaja hoiteli laulun johtoa, jossa ei juuri tarvinnut puhutella ketään erikseen. Kevätlaulun säveliin sulivat hetkiseksi laiskalaisten ja muidenkin päivän kuluessa koetut mielten myrteet.
Mutta sillä aikaa kun opettaja virsikirjasta valitsi loppuvirttä, muistui monen mieleen tuo päivällinen huudahdus. Viljo veisasi hartaammin kuin koskaan, mieltä karsi sävelten ohessa horjuva toivo. Harmoonin loppusoinnut ujuvat tyhjiin, opettaja lukee matalalla äänellä Herran rukouksen, sitten kaikkien kämmen otsalle ja hetkinen syvintä hiljaisuutta ennen lähtötörmäystä.
— Viljo jää tänne.
* * * * *
Tämä oli ensimäinen kerta. Milloinkaan ei hän vielä ollut katsellut toisten kotiin rientoa tällä tavoin. Sali tyhjeni, viimeinen huudahdus ja saappaan kopina kuului portailta, vain laiskalaiset jäivät pulpetteihinsa ja järjestäjät rupesivat lakaisemaan. Regulaattorin viisari eteni tuskastuttavan pitkälle yli kolmen. Menneen koulupäivän henki leijui väljässä salissa. Outo juhlallisuus täytti Viljon mielen; hän oli ikäänkuin menettänyt jotakin, joka oli kestänyt koko tähänastisen elämän. Niinkuin kotiväki olisi seisonut jossain ja katsellut Viljoa, menetettyä poikaansa, voimatta mitenkään käsittää, että hän, Viljo, oli täällä tämmöisissä oloissa. — Olihan hän kuullut joskus sanottavan, että sen pojan pitäisi päästä jatkamaan korkeampiin kouluihin. Semmoiset puheet eivät ylettyneet tähän joukkoon, joka istui täällä neljättä käydessä.
Järjestäjät olivat tehneet tehtävänsä ja hävinneet; nuo viimeisetkin oikean koulupäivän jätteet olivat poissa. Regulaattorin arvokas käynti kuului yli laiskanlukijain hiljaisen muminan, josta Viljon korvaan välillä erottui oikeasta kouluolosta kovin tuttuja asioita. Kun olisi hänelläkin ollut jotain luettavaa. Hän avasi Maantieteen jostain hyvin kaukaa, Austraalian kohdalta.
Ovi aukeni ja rouva näyttäytyi kynnyksellä hattu päässä ja palttoo yllä. Sitten hän katosi ja kuului menevän ulos.
Tuntui keveämmältä. Laiskanlukijatkin vaikenivat, tämän yhteisen vaiheen lähentäminä pojat alkoivat katsella toisiaan. Siinä oli Puuntilan Väinö, jo iäkäs poika, jolla oli pienet räpyttävät silmät, vakava luonto ja huono pää. Opettaja ei torunut sitä koskaan, mutta jätti usein laiskaan. Toinen oli Ojanperän Kustaa, vilkas ja nokkela, joka vuoroin osasi hyvin, vuoroin ei mitään. Viljon paikka oli toisella puolella salia. Sieltä hän tarkasteli noiden kahden ilmeitä. Oltiin kuuntelevinaan.