Yhtäkkiä Kustaa räjähti rajuun nauruun, jonka täytyi kuulua opettajan kamariinkin. Väinö oli kamalan totinen, kun opettaja tuli ovesta sisään. Viljon katse ilmaisi, että hän oli syytön. Opettaja menikin heti Väinön ja Kustaan tykö tiukkaamaan.
— Niin kai kun toi Väinö —.
— Vattani mun vaan kurisi, sanoi Väinö eikä itku ollut kaukana räpyttävistä silmistä.
— Menkää heti tiehenne täältä, ärjäsi opettaja.
— Oitis!
Pojat kohlivat hätäisesti kirjojaan ja lähtivät. Nyt vasta Viljo tunsi, mihin hän oli joutunut. Tuossa on nyt opettaja, ei se joka tunnilla on häneen tyytyväinen, vaan se joka täällä rankaisee. Se on joskus antanut kamarissaan jollekulle vitsaakin… Ja kotona on äiti, se voi olla jo tuolla ulkona. Kello on kymmenen yli puoli neljän.
— Jaa, mitäs minä sinulle Viljo teen?
Hiljaisuus. Kaikki pulpetit ja seinien kuvataulut ovat todistajina tälle ihmeelliselle iltapuolelle, jonka aamu alkoi myllyn luona keltaisista kukista.
— Minun täytyy ilmoittaa tästä Viljon isälle ja äidille. Nyt Viljon täytyy pyytää anteeksi rouvalta, kun hän tulee tänne.
Uusi mahdoton asia. Viljo ei ollut eläissään pyytänyt keneltäkään mitään anteeksi, tuskin koskaan kuullutkaan sellaista pyyntöä. Ainoastaan Isämeidässä pyydettiin anteeksi; eihän sellaista voinut muuten sanoa. Viljo värisi ja kasvot alkoivat väännähdellä.