Nyt näyttäytyi rouva uudestaan ovella samassa asussa kuin äskenkin. Hän näytti katseellaan tutkivan jännittynyttä tilannetta, lähestyi sitten ja sanoi:
— No mitäs sinulla on ämmälle asiaa?
Opettaja ja hänen rouvansa olivat molemmat aivan lähellä nyyhkyttävää poikaa ja näkivät hänen syvän katumuksensa.
— No mitä minä äsken sanoin Viljolle? Tee pian nyt se, niin pääset kotiin.
Rouva hattuineen ja päällystakkeineen näyttää melkein hymyilevän. Kello on kymmentä vailla neljä.
— No pyydä pian anteeksi nyt, sanoo opettaja äkäisen nopeasti. Viljo itkee ääneensä.
— Kuka olisi Viljosta voinut tuommoista uskoa. Jota ei ole tarvinnut koskaan muistuttaa läksyistä, ei koskaan rangaista. — No pian nyt, ei rouvalla ole aikaa tässä koko päivää sinua odottaa.
Hiljainen itkun ulina vain kuuluu väljässä huoneessa, joka ei ole kenenkään koti, ei noiden kahden aikuisenkaan, jotka siellä nyt ovat lapsen lähellä.
Opettaja laskee kätensä Viljon hiuksiin niinkuin tukistaisi. Se ei tee kipeätä, mutta se on opettajan kauhea käsi.
— Pyytääkö Viljo anteeksi vai eikö?