Ulina kiihtyy ja samalla alkaa sen seasta kuulua: — A-hanna… me-heille… a-hanteeksi…. meheidän… sy-hyntimme….
Sitten nyyhkytys jatkuu eikä kukaan sano enää mitään. Opettaja ja hänen rouvansa katsoivat hämmästyneinä ja kysyvästi toisiaan silmiin. Vihdoin opettaja sanoo:
— Viljo menee nyt kiltisti kotiinsa ja sanoo äidilleen, missä on ollut. — Ja kun ei lapsi näyttänyt älyävän lähteä, toisti opettaja lempeämmin: — Viljo lähtee nyt vain.
Niinkuin opettajan ja rouvan läheisyys olisi tehnyt lähtemisenkin vaikeaksi. Poika kumminkin nousi ja alkoi totunnaisesti kopeloida kirjojaan paljoakaan käsittämättä, mitä hän niistä otti. Kun Viljo oli menossa ovesta, olisi opettajan pitänyt käskeä hänen kääntyä ja kumartaa, mutta hän antoi kumminkin sen jäädä.
* * * * *
Viljo tuli ulkoilmaan, näki sumeilla silmillään tyhjän pihamaan ja kolkon tien; kaikkialla vallitsi outo ja epämääräinen olo. Hän yritti juoksahtaa, mutta silloin kaikki tärisi silmissä ja uusia kyyneleitä alkoi vuotaa itsestään. Pitsi-Eliina oli taas siinä tiellä ja katsoi häikäilemättä itkuista poikaa, hankki pysähtyä… Vielä pieni matka ilkeän avointa ja laajaa maantietä, kunnes pääsi omalle pikku tielle, jossa ei ketään tullut vastaan ja jossa sopi poikkeilla katsomaan, vieläkö mättäistä löytyi viime syksyn puolukoita. Mutta siinä tuli näkyviin kodin peräseinä odottavine akkunoineen. Niiden takana olivat äiti, Laina, Liisu ja kohta isäkin. Opettaja lupasi puhua niille kaikki ja käski jo itse sanoa… Kas tuota koivua, kuinka se on kasvanut sitten viime vuoden, ja tuota keltapuitteista vintin ikkunaa, jonka isä äskettäin teki ja maalasi. Kaikista niistä uhoo viivyttelevää lasta kohtaan kodin itsetietoinen valta ja voima.
— Tuleks' sieltä, huutaa äidin vihastunut ääni pirtin portailta.
On jo paljon helpompaa, kun tämäkin asia taas on päässyt alkamaan. Vaikeinta on mennä äidin ohi sisälle, sillä se voi siinä käydä kiinnikin. Niin ei kumminkaan tapahtunut; äiti jatkoi vain suukopuaan, joka vähitellen johteli mielen tuttuun kotoiseen tilaan. Kellon viisarit pahimmin kantelivat hänen päällensä, mutta kun oli saanut syötyä ja päässyt kiinni johonkin tuttuun askareeseen, näytti kellonaikakin pian vallan luonnolliselta.
Lopullinen leppoisa kodintuntu tuli sitten, kun äidin suuttumus alkoi kohdistua toisaalle päin. Kuultuaan mistä Viljoa oli rangaistu, alkoi hän vähitellen mosia opettajaa ja rouvaa.
— Mikä hän sitten muu luulee olevansa kuin ämmä. Kiittäköön kun pääsi siksikin, mokomakin kiertävä asistäntti.