Ei Viljo ollenkaan ajatellut sitä, mitä äiti puhui opettajasta ja rouvasta; häntä vaan ilahutti se, että äiti jätti tämän pääasian, ja ettei äiti tiennyt mitään siitä suurimmasta häpeästä, anteeksi pyynnöstä… Se hiukan pelotti, että jos opettaja vielä puhuu siitä äidille. Eikä Viljo sitäkään pelännyt itsensä, vaan opettajan ja äidin tähden, sen keskustelun tähden, joka näiden välille siitä viriäisi.

Mitä pitemmälle ilta kului sitä varmemmin Viljo kumminkin uskoi, ettei opettaja siitä enää mitään puhu.

Hän retkeili taas ulkona, kävi myllyllään, joka päivä päivältä vesien vähetessä kiersi yhä hitaammin, kävi aamullisella kukkapaikallaan, muisti "Kutinnunnun" ja koko koulupäivän kaikkinensa, taas vapain ja virkistynein mielin. Ja kun hän illalla makuulle kykertyneenä jälleen katseli kellotaulun kukkakiehkuroita, väikkyi ajatuksissa huomisaamun kouluunmeno uusine viehättävine vaiheineen.

KEMPPASEN MUKULAT

Oikeastaanhan heidän äitinsä nimi on Iita ja Pukkilaska ja lapset ovat siis Pukkilan lapsia. Mutta kun heidän suhteensa ei ole niin tarkkaa väliä, sanotaan akkaa usein myös Kemppaskaksi ja lapsia Kemppasen mukuloiksi seuraavasta melko mutkikkaasta syystä. He asuvat mökkirähjässä, jonka aikoinaan on rakentanut muuan ihmeellinen mies, joka siinä piti hiukan sekavaa elämää, kunnes meni itsekin sekaisin ja joutui täkäläiseen köyhäinhoitoon. Kolme kuntaa maan eri tahoilta riiteli hänen kotipaikkaoikeudestaan ollen kertyneen valtavan asiakirjapinkan päällimäisenä sittenkin vain välipäätös; täkäläinen kunta väsyi ja jätti miehen vaivastalolleen valmistamaan ruumisarkkuja, johon hommaan hän kuuluu olevan kätevä. Tuo mies nimitti itseään joskus humalapäissään Kemppaseksi… Kun kunta kapinan jälkeen sijoitteli leskiä ja orpoja, joutui Pukkilan Iita lapsineen Kemppasen mökkiin, joka sattui olemaan joutilaana kunnan hallinnassa. Sillä tavalla heistä tuli kemppaslaisia.

Iitalla on tykönänsä kolme lasta, Eino, Eero ja Aili. Eino on kahdentoista ja Aili viisivuotias, Eero, parooni, siitä väliltä.

Aurinko paistaa mökkiin tänä aikaisena heinäkuun aamuna, josta on virkenevä aivan tavallinen päivä emolle ja hänen pennuilleen. Aurinko on tavattoman tärkeä asia näissä oloissa. Tuon pesueen elämäntaistelu on erinomaisen asiallista laatua; siinä on vihollisen puolella kaksi kovaa tekijää, vilu ja nälkä, Iitan ja lasten puolella on talvisin kunnan köyhäinhoito, kesäisin aurinko. Aurinko on niistä verrattomasti väkevämpi. Se suorastaan herpaannuttaa koko taistelun. Ei milloinkaan talvella näe Kemppasen mökissä tuommoista huoletonta lekottelua kuin nytkin tänä aamuna. Lapsen makaavat vapaina lattialla kuin kissanpojat. Jonkinlainen loimenriekale on kai ollut olevinaan peittona, mutta sekin on potkittu yhteen mykkyrään jalkopäähän ja nukkuvien mukuloitten paljaat koivet sojottavat sinne tänne. Aili on melkein kokonaan vierinyt lattialle, pois leveän olkipatjan päältä. Pojat ovat unen päin potkineet keveämmän tieltään.

Iita itse makaa sängyssä suu auki ammollaan kärpästen pitäessä mieluista vähtäystä tuon salaperäisen hossaavan aukon reunalla.

Tavaton hyvinvointi, sopu, rauha ja tyytyväisyys kukoistavat mökissä. Vihollisen kaikki voimat ovat kuulumattomissa. Ei ole olemassakaan vilua eikä nälkää eikä mitään niiden välillisiäkään seurauksia. Tähän aikaan vuodesta ehtii aurinkokin tuntikausia katsella tuota täydellistä autuuden tilaa. Se paistelee nukkuvien lasten paljaisiin pakaroihin ja lämmittää akkunan tienoilla hyörivien kärpästen selkää ja vatsaa.

Kärpästen maailmassa sitten ensimäinen järkytys tapahtuukin: Iita herää. Hän massuttaa suutaan ja sivelee pehmeätä akannaamaansa, vilkaisee sitten vanhaan herätyskelloon ja yrittää laskeskella, paljonko oikea kello on, koska tämä on niin ja niin paljon edellä. Mutta päättyvästä autuuden tilasta on hänen mielessään vielä vahva kajo, kun hän pistäytyy pihalle ja kyykistyy nurkan varjoon. Hänen on siitä ihana katsella kapeata vesistöä, taloja ja huvilaa, joka siinä aivan lähellä törröttää, niinkuin suuri kalsea röykkiö. Hän viivyttelee hiukan…