Sisälle palatessa tulee kyllä mieleen, että kun eläisi miesvainaa, niin ei nytkään muuta tarvitsisi kuin keitellä sille aamukahvit ja sitten oikaista uudelleen sen lähdettyä työhön. Nyt hän ei sitä keitä, vaan yrittää ehtiä taloon niin paljon aikaisemmin, että joutuu emännän aamupannulle. Ja onhan hauska muutenkin mennä taloon heinään. Siellä on iloista puheen lätinää koko päivän, kun on enemmän väkeä. Siellä kuulee kaikenlaista.
— Eino, nouse ylös — nouse pian nyt, ettet tällä vähällä enää kastele — että kerkiämme aamukahveelle. Noh —
Eino, jonka lapsenkasvoilla jo on äidin ilmeet: pienet silmät, voimaton nenä, raolleen pyrkivä pieni suu ja niissä laimea vakavuus — hän nousee ja kiskoittelee, ponnahtaa sitten pystyyn ja on parissa hetkessä pistellyt ulottimensa housuihin ja takkiin. Sitten on saatava vielä Eero hereille vetämään ovet lukkuun Iitan ja Einon lähdettyä.
— Tulkaa Ailin kanssa hakeen Jutilasta joppia sitte kun näette kuskin palanneen meijeristä.
Ne olivat ensimäiset aamuliikunnot. Porstuan ovi sulkeutui; Iita ja Eino jäivät ulkonaiseen valkeuteen, Eero sisäiseen pimeyteen, josta hän haparoi takaisin pirttiin sijallensa maata. Päivän kirkkautta outoillen poika koetti asettua suullensa ja kääntää päätään nurkkaan päin. Tilaa oli; saattoi koukistaa toisen koipensa ylös rintaa vasten ja oikaista toisen taakse päin sojolleen. Siinä uni tuli takaisin vielä tunnin ajaksi.
Tai ei se ihan oikeata untakaan ollut, vaan sellaista ajatuksetonta kultaisen aamun tajuamista. Luuli kuulevansa auringon säteilyn samaan tapaan kuin kärpästen asiallisen hyrähtelyn, tunsi pelkän olemisensa eroittamatta jäseniä… Ensimäiset maitorattaat jyrisivät jo ohi tuttua kylätietä pitkin. Ne menivät kylän perälle päin vasta noutamaan maitoa. Piakkoin ne vierivät siitä takaisin meijerille päin; ehti juuri parahiksi sillä välin unohtaa… Mutta pian ne sitten palasivat. — Ei, se olikin Kierikkalan kuski… Nyt vasta meidän kuski meni.
Eero heräsi täydellisesti, kääntyi selälleen ja jäi siihen nautiskelemaan. Oli viehättävää tietää, että porstuan ovi oli lukossa ja ettei tänne kukaan tule. Sai olla, katsella ja pölläillä miten vain tahtoi. Edessä oli vapaa suvinen päivä, ei ollut muuta pitelijää kuin tuo Aili, joka tuossa nukkui paita kainaloihin kääriytyneenä ja pienillä kasvoilla sama pahankurinen ilme kuin valveillakin.
Pojan aistit ovat valloillaan ja tekevät hillittömiä havaintojaan onnellisessa häiriintymättömässä kotiolossa. Polvet koukussa lattiasijallaan istuen hän katselee oman ruumiinsa paikkoja. Ne ovat pieniä ja hiukan hävettäviä — ison miehen paikat ovat hirvittävästi toisen näköisiä. — Vakerin isäntä kiusotteli minua, kun se kerran näki minut paitasillani; lähestyi ja haparoi puukkoa tupestaan uhaten tehdä saman, minkä Pirjolan vaari sianporsaille.
Mutta nyt ovat ovet lukossa ja Eero saa rauhassa paitasillaankin mietiskellä kaikkia asioita… Hän katselee myös nukkuvan Ailin ilki alastonta ruumista.
Niinkuin tuon tarkastelun koskettamana Aili alkaa vääntelehtiä. Ja samassa Eero huomaa, että sija on kastunut.