— Nouse pian ylös — ääh, kun taas kastelit — nouse pian nyt, paitas' on vielä kuiva.
Siitä täysi päiväelämä alkoi.
Kun Eero raastoi Ailin kastunutta säkkipatjaa pinon päälle kuivamaan, meni huvilan piika jo meijerille maidon hakuun ja nakkasi pojalle veikeän kysymyksen.
— Ailin se on, vastasi Eero lauhkeasti.
— Ei o' kun sinun, huuteli piika mennessään.
— Minun te on, huusi Aili, joka paitasillaan ja hiukan porata jonkotellen oli tullut Eeron perässä pihalle.
Huvila oli uusi ja maalaamaton, tonttimaa järveen viettävää entistä peltoa, joka nyt oli kesantona, valkoisenaan harakankukkaa. Alue oli aitaamaton, sinne oli viehättävää ulottaa retkensä, milloin siellä tapahtui jotain semmoista, jota saattoi luontevasti patsastella läheltä katselemaan. Nyt siellä oli semmoista, oli jo kolmatta viikkoa. Siellä kaivettiin salaojia, valtavan syviä ja suoria, ja niissä oli ihana juoksennella. Ei pääkään näkynyt ylös maan pinnalle. Se vain oli hullumpaa, ettei sieltä sinne kerran joutunut päässyt ylös muualta kuin kaivajan kohdalta, missä kaivos askelittain kohosi ylös päin. Ja kaivaja, Virtasen Oskari, oli aina hiukan äreä, kun häntä siinä ahtaudessa häirittiin; joskus se heitti Ailin sieltä penkerelle niin lujaa, että Aili rupesi poraamaan ja tanttu tuli kovasti saveen… Tänään Eero muutenkin lähestyi Oskaria hiukan arkaillen; koetti jo etäältä arvata, oliko Oskari huomannut…
Ei — ei se ollut mitään huomannut. Eero ja Aili tulivat siihen partaalle, niinkuin olivat tulleet jo monen monina päivinä tätä ennen. Oskari kaivoi kiivaasti — se sai siitä yhdeksän markkaa metriltä — heitteli valtavia lapiollisia ylös pientarelle eikä ollut lapsia huomaavinaan. Sen takki oli siinä nytkin, mutta se oli kovin lähellä sitä itseä…. Eväsvehkeet olivat siinä myös; laukusta pisti esiin pullon kaula, joka sekin tulppaa myöten oli täynnä hyvää tuoretta maitoa. Aili pyrki sitä pitelemään, jolloin Eero terhakkana riensi taitamatonta siitä estämään, toruen Ailia siihen tapaan, että Oskarinkin sopi kuulla, mitä hän sanoi. Mutta Oskari ei näyttänyt kuulevan; väkevä selkä vain oli sitkeässä liikkeessä kun lapiopistot nouseskelivat ylös pientarelle. Kuinkahan sittenkin oli? Ei tuntunut oikein hyvältä tämä päivä. Eero yritti kysäistä jotain Oskarilta. Tämä ei näyttänyt ensin kuulleen, mutta virkahti sitten vähän päästä äkkinäisesti:
— Moron-moron. Etkös sinä huomenta sanonut?
— Ei Eelo huomenta tanonu, sanoi Aili ominaisella itkuäänellään.