Eero laskeutui ensin omaa puolta järven rantaan ja istahti sinne. Tupakan savun väkevä esimaku tuntui tajussa. Tähän kuuluivat myös multaheittojen kopsahdukset; Oskari kaivoi juuri ahkerimmillaan. Eero nousee ja on ottavinaan jotakin maasta; Oskari on tuskin nähnyt häntä. Nyt Kemppasen parooni kävellä tönöttelee huvilan saunalle päin; ojamies kaivaa melkeinpä entistä kiivaammin, katsomatta vähääkään sinne päin, missä hänen takkinsa on ja takin taskun suulla selvästi näkyvissä paperossilaatikon kulma. — Jo tulee, jo tulee, — Istus nyt p—le siinä vähän aikaa, ajattelee Virtasen Oskari ja heittelee ankaria pistoja. Eero istuu jo takin vieressä. Nyt — nyt sormi hypistää, nyt on laatikko jo auki, nyt ovat ensimäiset kourassa jo.
— Annas olla saatana, karjaisee Virtasen Oskari, hyppää ylös kaivoksestaan ja on muutamalla harppa-askeleella saanut kiinni Eeron ja tämän kourasta pois paperossit, joista osa rytäkässä särkyy. Ojankaivajan vasen koura on lujasti kiinni pojan henturaisessa käsivarressa, oikea haparoi maasta laikkiaista ja — iskut putoilevat väistyileville pakaroille.
Tämä inhimillinen elämänkohtaus kesti lyhyen ajan ja sattui niin onnellisesti, ettei yksikään sivullinen joutunut sitä havaitsemaan; ei ollut huvilan väkeäkään ketään ulkona. Tosin Jutilan heinämaalle kuultiin jotain ääntä, mutta luultiin sen olevan lasten keskinäistä kirkinää, kun se niin pian lakkasi. Sitä paitsi siellä juuri samalla hetkellä oli huomio kiintynyt toisaalle.
Iitan vanhempi poika Eino oli kaikin puolin heikkorakenteisempi kuin nuorempi Eero, tuo pystyvatsainen tuikeasilmäinen "parooni". Eino oli kyllä mitaltaan kohtalainen, mutta hänessä oli kauttaaltaan jotakin hentoa ja huonoa, kasvoillakin oli huonosti hoidetun pikkulapsen ilme. Hän oli paljon siivompi ja taipuvaisempi kuin nuo nuoremmat ja teki kotona lauhkeasti ja nurkumatta äidillensä apua. Kun isäntämiehet emäntineen puhelivat näistä kyläpiirin ainoista autettavista, sanoivat he Eerosta: "Se poika ei tarvitse muuta kuin keppiä ja ruokaa", mutta Einosta: "Siitä ei taida tulla pitkäikäistä." Eino on kumminkin jo elänyt niin pitkälle, että hänen kotoinen jouten olonsa on ruvennut herättämään kiusallista huomiota. Kunnanmiehet, joiden velvollisuutena on tarkkailla tämänkaltaisten lasten oloja laajemmin näköaloin, ovat jo alkaneet Iitalle tiukkailla, että hänen on pantava ne poikakloppinsa työhön — Einoa ne tietysti lähinnä tarkoittavat. Naapurien isännätkin ovat pienten antiensa vastineeksi alkaneet vaatia Einoa työhön. "Periaatteen vuoksi", niinkuin Suojasten isäntä nimenomaan on sanonut.
Eino parka on kyllä itsekin yrittänyt. Hän on jo monta kertaa saanut äänetönnä hävetä, kun isännät ovat voivotelleet hänen saamattomuuttaan raskimatta oikein suuttuakaan. Täytyisi isäntienkin yrittää tällaisilla pikkumiehilläkin töitänsä teettää, kun mahdottomat verot hankkivat viedä heidät maantielle — sen on Eino kuullut ja ymmärtänytkin. Tänäkin aamuna siis Eino meni Iitan mukana heinään. Että saataisiin vähän särvintä… kun Eero ja Aili ovat vielä taitamattomia ja isä kuoli.
Aamuruokavälin Eino työskentelikin moitteettomasti yhtenä perien vetäjänä seipäälle panijain jäljessä. Väsytti kylläkin, ja hiukan kuvotutti, mutta olihan tiedossa hyvä ateria, kenties perunakeittoa ja siinä tukevia sianlihan palasia. Voita kumminkin ja parempaa maitoa. Ja niin siinä sitten kävikin, että Eino parka söi — ei paljoa, sen sanoivat kaikki, mutta kumminkin niin, ettei enää ehtooruokavälillä työstä tullut mitään. Kyllä hän yritti, mutta lopulta täytyi oikaista kärvään juureen kiemurtelemaan. Se tapahtui juuri samoilla hetkillä kuin Eero kiljui Oskarin käsissä näpistelynsä tähden.
Iita, jota itseäänkin syytellään hiukan laiskaksi vetkaleeksi, heitti haravansa ja meni poikaa katsomaan. Hän hankki häiritä koko heinäväen, mutta isäntä huomautti heti, että poika on syönyt liiaksi — kun vähän aikaa huokaa, niin kyllä sitten jaksaa — eikä itse keskeyttänyt työntekoaan ollenkaan. Einoa kumminkin hienokseen poltteli aina vain. Iita sanoi lopulta varmasti, niinkuin äidin sopi, ettei lasta kiusata, vaikkei ikänä heiniä tulisi yhtä peippaa, ja käski Einon mennä kotiin. Poika lähtikin hiljalleen hoippuroimaan ja asian johdosta virinnyt jälkikeskustelu jatkui. Iita hoiteli sitä omasta puolestaan yksin, sillä hänen kuulonsa ei näin työn touhussa ollut oikein tarkka. Hän ei kuullut, mitä isäntä hienokseen pakinoi, samalla huomattavasti kiristäen omaa työtehoaan. — Se on semmoista, kun ei niitä panna pienestä työhön — kyllä minun ainakin on tarvinnut heilua siitä ruveten, kun-ma kynnyksen yli pääsin — en minä ole leipääni ilman hikeä saanut koskaan. Mutta kun ne isoon klootiin tuolla lailla horjuttelevat, niin sitten ne ei jaksa edes syödä, saatikka työtä tehdä — Jos niillä on ruokaa vähän ja huonoa, niin ne kitisevät, jos niillä on paljon ja hyvää, niin ne kitisevät myös — ollaan yhteiskunnan elätettävänä — kyllä verokuiteissa tuntuu…
Iita kuuli jotain syömisestä ja alkoi puolestaan hän, että: — Niin kyllä se totta on, isäntä kulta, että parempi olis' rikkaan ruoka jäämään kuin köyhän vatta repeemään — eikä se sitä keittoa nyt niin kovin paljon syönytkään —
— Ei syönyt, tokaisi siihen toinen ämmä. Keskusteluun pyrki väkisinkin hieno vivahdus tuota luokkahenkeä…
Tällöin oli Eino jo päässyt mökille ja ihmetteli hiukan sitä, että ovet olivat auki ja lapset siis molemmat sisällä, keskellä päivää. Eero istui mykkänä ja alakuloisena kyökissä, niinkuin olisi jotain ikävöinyt; Aili kuului yhä nukkuvan. Olipa tämä ikävä lauantai. Jää särpimetkin taas vähempään, kun täytyi toisen kesken aikojaan pois tulla. Jos minä yrittäisin huomenna laivalla mennä mummun tykö — mutta mistä-mä saan sen rahan…