Ennenkuin Eino vielä oli ehtinyt lattiasijalleen oikaista, oli Eero jo livahtanut ulos jättäen Ailin heräämisen hänen huollettavakseen. Mikähän sen oli, kun se niin totinen oli ja täällä istuskeli. Olikoos huvilan rouva sitä taas torunut.
Kun Aili sitten nyreänä heräsi ja kyseli: "Mittä Eelo on?" saatteli Eino sen rantapenkerelle arvaten Eeron siellä jossakin olevan. Siellä se olikin, mutta varsin kaukana ylhäällä joella päin joittenkin toisten poikain kanssa. Eino koetti tuskastunein äänin huutaa sille, että olisi tullut tyttöä ottamaan, mutta ei poika ollut kuulevinaan. Hän nosti vihdoin Ailin aidan yli, käski mennä tuonne noin Eeron tykö päin ja palasi sitten niin nopeasti kuin jaksoi takaisin sisälle makuulle. Aili meni paapersi poikia kohden, lankesi ja itki kiukkuisesti, jolloin Eeron oli lähdettävä sitä vastaan. Varsinkin kun huvilan isäntä myös oli uhkaavan näköisenä ilmestynyt näköpiiriin.
Pitkällään ollessa vaimenivat Einon vaivat vähitellen. Hän pääsi unen alkuun ja nukkui koko iltapuolen ja siitä edelleen yöunta. Silloin tällöin hiukan havahtuen hän kumminkin sai hämärän aavistuksen lauantai-illan pikku tapauksista. Työstä päästyä äiti käväisi kotona ja lähti sitten takaisin Eeron ja Ailin kanssa saunaan — hän, Eino, ei jaksanut mennä. Sitten ne taas palasivat sieltä ja Eeron ja äidin välillä oli solkkinaa, kun Eero tahtoi vielä mennä ongelle. Se menikin vain. Sitten hän taas paljon myöhemmin ja pimeässä kuuli, kuinka Eero kolusi kyökissä ja äiti torui sitä sängystään peiton alta. Se söi siellä sen maitoleipien lopun, mitä ehtoollisesta oli jäänyt, eikä aamulla taas ollut mitään. Eino ei ollut nähnytkään koko maitoleipiä. Sitten kaikki vaikeni. Oli lopullisesti mennyt kemppaslaisiltakin, Iitalta ja mukuloilta, tämäkin päivä.
— Olipa huominen sunnuntai — hoh-hoi.
* * * * *
Ja suvinen sunnuntai on Kemppasellakin jyrkästi toisenlainen kuin arkipäivät. Kenties se juuri noissa oloissa parhaiten saavuttaakin tarkoituksensa.
Iita nousee, keittää kahvia ja jaarittelee siinä heräilevien lastensa kanssa. Eino ja Aili heräävät ensin. Eino on parantunut; hiukan heikolta tuntuu, mutta vaiva on poissa. Erinomaisen leppoisasti hän juttelee äitinsä kanssa, joka puolestaan silloin tällöin sanoo häntä lapsikullaksi. "Ei ole laivarahaa, lapsikulta; milläs sinne menet?" — kun Eino on puhunut mummun tykö menostaan. Eino on kumminkin sitä mieltä, että kai sen jostakin saa… Aili pyrkii halailemaan äitiänsä, lapsiraiska, näin sunnuntaiaamuna. "No onko se vauva nyt niin hyvänäpidon kipee", pakisee äiti, ruma ja rypistynyt akka.
Eero vekkuli nukkuu vain. "Juoksi siellä taas Jutilan poikien kanssa myöhäiseen — missä asti mahtoivat käydäkään — kello kävi kymmenettä, kun tuli. — Jopa herää — ääh — nouse ylös, että-mä saan siivota."
Eero herää ja huomattuaan ympärillään sunnuntain nauttii siitä, ettei Oskari tänään ole ojaa kaivamassa. Sen tietää katsomattakin, mutta kumminkin hän menee akkunan ääreen. — Ei ole, multajonot lepäävät siellä sunnuntaivalaistuksessa.
Eino auttaa Ailia pukemisessa, tutusti toruskellen ja välillä hymyillen vaisua hymyä. Kaikki saavat kahvia. On sunnuntai, pyhäaamu. Hetket luontuvat niin mukavasti siihen, että Iita pääsee veisaamaan tavanmukaista sunnuntaiaamun virttänsä. Hän ei lyö sitä koskaan laimin; se on niinkuin jonkinlainen sunnuntaionnen aamutaika… Värsy alkaa, jatkuu ja päättyy, toinen alkaa, hiljaisena jonottavana sävelenä, joka kumminkin kuuluu ulos kedolle. Lapset ovat menneet sinne. Äidin veisuu vaikuttaa heidän mielialaansa, niin että he liikkuvat ja oleilevat siivommin. Siellä näkyy myös huvilan isäntä lapsineen olevan niitten pakeilla. Se on aina pieni tapaus ja sen vuoksi Iitakin kiiruhtaa värsyänsä loppuun ehtiäkseen sen puheille.