Minä, Mielikuvitus, lähden tarkastelemaan julkisia ja salaisia maailmoita ja niiden asioita. Minulle julkisuuden ja salaisuuden raja-aidat ovat vähäpätöiset, tuskin huomattavat, koska olen nähnyt salaisuuden sumun tihkuvan aina julkisuuden pintaan asti. Nuorempi veljeni Tieto epäröi, vaikka se on ottanut kaikki vähänkin mainittavat askeleensa minun ja Vaiston taluttamana; olemme suorastaan kiskoneet sitä perässämme. Ja vaikka se on todennut salaisuuden siellä missä minäkin ja kiltisti omaksunut, uskonut, paljon sellaista, mitä se ei ole ikinä aistinut.
En lähdekään kauas. Tyydyn rajoittumaan Maahan, tuohon avaruuden palleroon, jonka senkään alku ja loppu eivät mahdu aikaan, niin tärkeäksi kuin se on tekeytynytkin Maan pinnalla. Totean ensiksi täkäläisen olon valtavimmat tekijät, valon ja lämmön, jotka — kuvaavaa kylläkin — saapuvat nekin tänne ulkoa päin. Sitten totean niiden ulkonaiset aikaansaannokset, joiden lopputuloksena on elämäksi nimitetty ilmiö, joka taas on tunnettu muun muassa siitä, etteivät eläjät itse ole sen kokonaisolemuksesta selvillä. Elävät vain kovasti…
Ihminen on täällä ylin eläjä, vaikkakaan ei tiettävästi vanhin. Hän on todennäköisesti ainoa eläjä, joka on tehnyt elämästä arvoituksen asettamalla siihen nähden kysymykset: mitä? mistä? mihin? miten? miksi? Kolme ensimmäistä kysymystä on jokseenkin yhtä avoimina kuin sinä päivänä, jona ne asetettiin. Neljänteen on olemassa jonkinlaista varman vastauksen tapaista ja viidenteen on vastauksia vallan suhdaton määrä, mutta on niillä kaikilla se yhteinen vika, että ne aiheuttavat uuden: miksi?
Ei silti, että ihmispoloiset olisivat vielä likimainkaan selvillä edes siitäkään, miten. En edes minä, häikäilemätön Mielikuvitus. Lävitseni soinnahtaa erinomaisen kevyesti tuo tuttu läksy, jonka minä ja Vaisto olemme ensin aavistaneet ja Tieto sitten todennut: että Maa on ensin ollut sulassa ja kuumassa tilassa, sitten jäähtynyt, sitten on elämä alkanut — ensin kovin vähäpätöisin muodoin, joista se sitten on vuosimiljoonien kuluessa hiljalleen kehittynyt, taantunut ja kehittynyt nykyiselleen. Minä tunnen raivokasta sääliä tuota Toivakan Miinaa ja arkkipiispa Petterssonia kohtaan sen vuoksi, että heille luullakseni ei kelpaa edes tämä vähäinen saalis. Myöntäisivät pois vain tuon lausejakson — heille jäisi joka tapauksessa pitempi korsi. Tuossa lauselmassa kun on se paha ajatusviiva: elämä on alkanut — kai-mar, mutta mistä ja miten? Heidän oma valmis vastauksensa jää yhtä hyväksi kuin minun ja toisten avuttomat arvelut.
Silmä näkee ja korva kuulee ja molemmat johtelevat minua ja Tietoa satoihin seikkoihin lähellä ja kauempana. Sitten on aivan lähellä asioita, joihin mikään aisti ei koskaan ole päässyt perehtymään, mutta joihin Tieto uskoo. Ne ovat minun maitani…
* * * * *
On elokuun loppupuoli, lämmin kuutamoinen yö. Alkuaan on ollut sunnuntai-ilta, mutta nyt tämä jo on pikemminkin maanantaiaamua. Kuun valkoinen valo on ovelan äänetöntä; se ei ole kuollutta, kaukana siitä. Eikä ole hyvä mennä antautumaan sen runollisuudelle, kun se tuolla kalvealla valollaan kirkastaa kuhilasrivien vakaat perspektiivit. Kuhilasriveihin sisältyy hikeä ja sakeita sutkauksia…
Hanuri laulaa etäämpänä mutkikkaan liveriästä säveltä, jonka joistakin jaksoista ei tahdo koskaan tulla loppua. Siellä on tanssit; tuo on jo sellaista aamuyön polkkaa, luulee melkein kuulevansa, kuinka koskettimien lahvit intohimoisesti naputtavat reikiensä päällä. Tunnelma on vahva, mutta ikäänkuin hiukan salakavala. Mitähän aikaa tämä onkaan? Suuret sodat on juuri äsken sodittu. — E-hei niinkään, aikoja sitten — on kahdeksan vuotta siitä kun alettiin. — Hanttuli-tinttii-pilivili-pumppuu, visertää hanuri — ei nyt ollakaan rukiinleikkuussa. Kuhilaat ovat yksin kuutamossa.
— Älkää ny' jumalauta minuaka' jättäkö.
Se kuului jo taivasalta. Hanurin lurina vaikeni äsken. Himmeistä ruuduista kajostava valo on ikäänkuin toimessaan. Se laskee lapsiaan menemään pitkin tietä joka taholle, hiljaa edeten tai ohi loikkien, äänettöminä tai meluten. Humina jatkuu, valo pysyy. Vanha kämäleuka akka sen vasta sammuttaa sitten kun tanssiväki jo on matkojen päässä. Se on akan asia…