Minunpa on hauska olla. Tämä on nyt sitä maailmaa ja elämää, joista ei selkoa saada. Ei puutu minulta mentäviä tälläkään pienellä lakeudella. Intohimoisesti, häikäilemättä minä sinkoilen jokaiseen paikkaan, mihin pari on poikennut. Runollisuus on tämmöistä tähän aikaan. Kuu paisteineen on niinkuin vielä tuore, hävyttömän ekspressionistinen maalaus, joka ei aiokaan kuivua. Nyt ei vallitse ajattomuus, niinkuin minun entisissä kuutamoissani. Tämä on aikaa, vaikkei se näin aamuyöstä paljoa piittaa, millaista…
Kyllä minä tätäkin osaan. Lihaa ja verta meni salavihkaa seitsemään paikkaan, kaksi elävää solukistoa kuhunkin. Kohta tunti sitten. — Ähä pojat — paista kuu, kyllä tunnen juonesi. Tämä on Suomen maata tämä, paista pois vain.
En suinkaan minä häikäile. Olen vanhanaikainen, mutta tiedän sittenkin tieni. Vedän kynnelläni näkymättömän viivan almanakkaan tämän yön kohdalle ja hulahdan sitten omille teilleni, välttyen näkemästä naisen nuhraantunutta puseroa ja miehen hiestyneitä kaulusvehkeitä. Kuutamo jääköön tänne paistamaan. Minä luon itse itselleni valon siellä, missä kuljen, samoin kuin laajennan mitat tarvitsemaani kokoon.
Kuljen pitkät matkat lämpöisessä solukistossa ja näen mitä erilaisimpia soluja ja niiden luomia kudoksia. Astun lopulta sisälle soluun, joka on siinä yksin ja ainoana laadultaan. Valaisen sen kirkkaasti voidakseni paremmin ihailla tätä maailman avaruuden pienoiskuvaa. Tämä on niinkuin suuri pallomainen sali joka on täynnä erinomaisia aartehistoja. Kas seinävaippaa — sen monista huokosista tuikuttaa sisälle ulkopuolisen solumaailman ulokkeita, jotka tuovat tänne ravintoa. Itse tämä heleä solulima on jo täynnä niiden tuomaa, lukemattomiksi hienoiksi jyväsiksi kokoontunutta.
Etenen etenemistäni. Tuossa nyt on tuma, solun keskeinen olemus. Se ei kyllä ole tämän solusalin keskellä, se on itsetietoisesti asettunut hiukan syrjään, niinkuin Aurinko Maan radassa. Mutta se, tuo pieni rakkula, tuma, jyväsineen, kätkee itseensä tiivistä salaisuutta enemmän kuin minäkään voin edes aavistaa. Siitä lähtee katkeamaton elämänjakso taakse päin aina tuon tietymättömän alkusynnyn päiviin. Kuluneiden vuosimiljoonien aikana tuo elämä, joka tuossa solutumassa nyt jännittyy, ei vielä milloinkaan ole kuollut. Se on aina ollut noin lämmin ja tuore, kaikkina aikoina, vallitsipa sota tai rutto, nälkä tai muu vaiva. Tässä pyöreässä solusalissa on ihana olla Mielikuvituksen, tämän näköaloissa on jotakin samanlaista, kuin lapsena kuvittelin olevan taivaassa, jonne pienen sisaren sielu joutui kuoltuaan. Täällä ei ole taloja eikä tehtaita eikä niiden omistajia, täällä on vain elämänihmettä.
Mutta nyt näyttää siltä, että olen joutunut aivan erikoisen juhlatapauksen todistajaksi.
Koko tuma alkaa siirtyä solupallon seinämää kohden. Nyt se on jo pallon laidassa — ja samalla on tuman ympäriltä hävinnyt sen oma hento seinämä. Huomaamattani on muodostunut pitkiä komeita lankoja, jotka lähtevät tumasta niinkuin ilmapallosta korin kannatusrihmat, keskittyen yhteen kohtaan solun sisällä. Samallainen rihmasto lähtee tuman vastakkaiselta puolelta keskittyen solun pintaan, niin että tuma jää ikäänkuin sukkulan keskukseksi. Tuman sisällä havaitsin äsken epämääräisiä rihmasykkyröitä. Nyt ne ovat muodostuneet täsmällisiksi sauvoiksi ja asettuneet tuon tumasukkulan keskukseen pyöreään riviin niinkuin piirin tanssijat. Nyt jokainen niistä halkeaa keskeltä kahtia, ikäänkuin nuo rihmasäteiköt kiskoisivat niitä kumpikin päähänsä päin. Ilmeisesti on tämä solu nyt jakautumassa. Toiset puoliskot vaeltavat uuteen soluun, toiset jäävät tänne, ja niin on kumpikin saanut tälle olennolle pyhitetyn määränsä noita sauvasia.
Mutta — tuo uusi solu jäikin vain pieneksi rakkulaksi vanhan solun pinnalle eikä näy kiiruhtavan edelleen jakautumaan. Ei, ei tässä ole tavallinen jakautuminen kysymyksessä. Näyttää siltä kuin tämä suuri komea solu vain vihoissaan olisi työntänyt pois itsestään nuo tumasauvojen puoliskot… Eikä se tyydy edes siihen. Se jakaa tänne jääneet tumasauvojen puoliskot tasan kahteen joukkoon ja lähettää niistä toisen joukon samaa tietä, ulos seinästä.
Suuri järkytys on tapahtunut tässä solussa. Tumasauvojen pyhitetty lukumäärä, joka kaikilla tämän olennon soluilla ikuisesti polvesta polveen on sama ja pysyvä, se on nyt tässä vähentynyt puoleen määrään. Mitä on tapahtuva? Koko solu tuntuu irtautuneen paikoiltaan, se varisee jonnekin toisten solukudosten välitse. Tuleeko tuho tälle komealle solulle?
Vielä ei siitä tiedä. Solu pysähtyy. Mitä tämä on?