Sen ympärillä kiehuu ja kuhisee suunnaton määrä ennen tuntematonta pienikokoista väkeä, irtonaisia soluja nähtävästi nekin, mutta kaikin puolin ihmeellisiä. Ne liikkuvat, voimakkaasti ja intohimoisesti sinne tänne! Se on uutta tälle solulle, joka ei ole koskaan omakohtaista liikuntoa kokenut. Se on uutta, mutta se on ihanaa. Kas niiden päätä — se on ilmetty tuma ja se onkin tuma — sen takana keskiosa ja lopuksi kiihkeästi liikkuva häntä. Miljoonia niitä siinä on niinkuin suurvalta-armeijassa ja kaikki pyrkivät kiihkeästi tätä suurta pyöreätä solua kohden, joka vain on ja odottaa…
Nyt! Yhden pää pääsi sisään, siinä on jo keskiosakin, häntä on hävinnyt. Suunnaton jännitys täyttää solun. Kiireesti tiet tukkoon. Ei muita, ei muita. Siinä se nyt on; uusi ihana, tiedottomasti odotettu tulokas on solun alkulimassa, varmassa turvassa, eikä toisia enää pääse häiriötä tuottamaan. — Tuma, tuma siinä on sen päässä, ja tumassa sama puoli-määrä tumasauvoja, mikä äsken jäi tämänkin solun tumaan. Tulokkaan ohessa on siinä pieni apulainen, hieno jyvänen, joka heti alkaa järjestellä tulokkaan ja tämän kotona olevan emäntätuman välisiä asioita. Nämä kiiruhtavat salin keskelle tapaamaan toisiaan, ovat ennen pitkää yhtäläiset, ennen pitkää yksi tuma, jossa nyt on se määrä tumasauvoja, joka tälle olennolle pyhitetysti kuuluu. Kaksi puolimäärää tekee yhteensä koko määrän. Sikiäminen on tapahtunut. Ihmisyyden taistelu jatkuu, uusi yksilö on olemassa. Siihen sisältyy kasvavaa riemua ja odottavaa murhetta: se mitä näin on tapahtunut, ei voi palata muuten kuin kuoleman kautta.
Yksilön kehitys alkaa, lyhyt kiihkeä kertaus koko siitä kehityksen tiestä, jota myöten alkusynnystä miljoonien aikojen kuluessa on ihmiseen päästy. Kaikilla niillä kehitysasteilla on käytävä tämänkin äskensiinneen. Kauan ei olla yksisoluisena. Sama jakautuminen, minkä munasolu äsken ennen siitosta suoritti, toistuu taas, mutta tällä kertaa solun keskellä, eikä toista puoliskoa enää hyljätä. Ei olekaan mitään "toista" puoliskoa, ne ovat saman veroiset, sillä kumpaisessakin on sama määrä tumasauvojen puoliskoja kummastakin emosolusta.
Etenen taas pois noilta mailta. Tulen sinne missä näkö ja kuulo minua palvelevat. On jo valkea aamu siinä maailmassa, kuhilasrivit ovat kalsean näköisiä, aurinko on kohta nouseva. Minä asetun yhden ihmisen tajuun, katselen hänen silmillään, kuuntelen hänen korvillaan. Hän on muuan yksilö siitä yöllisestä tanssijoukosta; tulee pitkin avonaista vainiotietä taloon, joka on hänen palveluspaikkansa. Siinä hänet voi nähdä ken tahansa, joka sattuu katselemaan, ja todeta hänen siivottoman paluuaikansa.
Talon emäntä hänen tulonsa kaikkein julkeimmin näkee. Emäntä on äskettäin herännyt, havainnut piian sängyn tyhjäksi, katsonut kelloa ja sitten akkunasta ulos. Nähdessään tytön tulla laappivan pitkin vainiotietä on hän kiireesti pukeutunut ja menee nyt mieltään osoittaen navetalle juuri tytön editse. Ei ole suoraan katsovinaan, mutta näkee kumminkin toisella silmällään, miltä ihminen näyttää semmoisen jälkeen. Emännän mielikuvitus on siellä päin, missä minäkin äsken liikuin, vaikkei se kykenekään minun matkojani kertailemaan. Se jää sangen etäälle suurista keskuksista.
Piika on uhittelevalla tuulella, kun hän hetkistä myöhemmin tulee navettaan, jossa pian tiukat maitosuihkut tahdikkaasti sihisevät nisistä läkkiastioihin. Vaikea on päästä haukkumisen alkuun, vasta toisilla lehmillä singahtelevat vuorosanat.
* * * * *
— No en minä sinun nurkissas' ainakaan ole loikonut. Kyllä sinä minun puolestani Vihtoris' pitää saat, en minä tule ikänä niin miehen puutteeseen —
— No ei se sinun perääs' poraa. Tästä on pyhäinpäivään siksi lyhyt aika — ei kaikki saa niitä yhtä äkkiä kuin sinä viime kerralla.
Vihan vimmassakin on piian ja emännän siinä suoritettava entuudelta tietyt tehtävänsä. Lypsyn loputtua he yhdessä nostavat maitoastian kylmään vesipaljuun jäähtymään. Sitten piika lähtee saattamaan lehmiä perävainiolle. Niitä on siellä aamusta ensin paimennettava, etteivät pääse kasteiseen heinän orelvaan mahojaan paisuttamaan.