Siellä ladon seinustalla on piian mieli ainakin yksinään, olipahan sitten kaunis tai ruma; toinen ei sitä siellä ole kiihoittamassa. Suuret asiat tapahtuvat aivan lähellä — jos tapahtuvat. Tyttö, lämmin kaunis solukokoelma, ei tunne omia kätköjään, vaikka hänellä tunto on; aavistuksissakin tuntuu siltä kuin asia tapahtuisi kautta koko olemuksen. Hän ei ollut ensi kertaa viime yön tapaisella retkellä, mutta sittenkin on tässä aamussa olevinaan jotain erikoista, jota ei ole muulloin tuntenut. Mikä tämän kerran nyt näin juhlalliseksi tekee? Emännän käytöskö? Ei se sitä ole. On niinkuin avartuisi kaikki. Kun aavistus on keskittynyt täsmälliseksi epäilyksi, niin ei se olekaan ruma eikä suututtava. Ei tule mieleenkään verrata epäiltyä tilaansa moniin niihin tapauksiin, joita ämmät yksiin tullessaan pohtivat. Tulee mieleen mies — ja elämä on tästä eteenpäin paisuvinaan ja kohoovinaan. Jos niin on — jos tämä aamu sitä tietää — niin sittenhän on myös niin — ja niin —
* * * * *
Viikot kuluvat. Talossa ollaan selvillä siitä, ettei tämä piika enää ole täällä eteenpäin toista vuotta. Ei sitä pidettäisikään. Se juoksee nyt jo arkiöinäkin ja aamulla on aina rähinää emännän kanssa. Marraskuun ensimäisenä päivänä se muuttaa, ei tiedetä minne. Sanoo ensin ainakin menevänsä kotiinsa, syvälle korpimaihin. Lähtijän on hiukan ikävä lehmiä, häntä itseään ei kenenkään.
* * * * *
Siellä korpitöllin pakarissa hän sitten runtuviikkoöitään makailee, joskus vaisusti odotellen sitä, jonka tietää tulemattomaksi. Äiti on kysymättäkin saanut selvän tyttärensä asioista ja sanoo suoraan ilman esipuheita, ettei tähän käy jääminen. Makailkoon nyt kumminkin runtuviikon.
Ei ole siis kiirettä, nyt on levon aika. Ei ole enää epäilystäkään — varma tosi on. Tottumattomat aivot harkitsevat, veren käynti kuiskuttaa. Veri kiertää vilkkaasti nuoressa ruumiissa; sillä on nyt kuljettavanaan uusia ja varsin mutkikkaita teitä, joita ei pääse näkemään kukaan eikä vielä arvaamaankaan muut kuin äiti. Kaksi kuukautta…
Tässä lämpöisen pakarin sopessa on kumminkin viehkeätä unelmoida, kuvitelmat ovat helppoja. Ulkonainen valaistus on himmeä, mutta minä voin mieleni mukaan loihtia valon pimeyteenkin… Mitä onkaan tapahtunut näinä yhdeksänä viikkona. Ei osaisi noista hiukan vajavaisista ulko-oloista sitä arvata. Siinä paikassa, missä silloin kerran oli juhlallinen pyöreä solusali tumineen, rihmoineen, sauvoineen, ja missä tapahtui tuo suuri ja ihmeellinen soluyhtymä, siinä on nyt kokonainen ihminen, toista sataa kertaa sen taannoisen solun suuruinen. Siinä se on monien kalvojen ja siteitten sitomana, lämmin verenkierto kohisee sen ympärillä ja siinä itsessä. Täällä ei ole mitään vajavaista, ei osaa kuvitella tähän köyhyyttä tai rikkautta, ei siveyttä eikä riettautta. Ihminen siinä vain istuu syvässä hartaudessa niinkuin rukoilisi, pää käsiä kohden kumartuneena. Ja verenkierto se käy käymistään…
Mahtavat perspektiivit aukenevat minulle tästä taakse päin ja eteen päin. Nuo neljä raajaa, jotka vieläkin ovat jokseenkin saman kokoiset ja näköiset, olivat joku viikko sitten pieniä vartalon syrjäpullistumia. Tuo sydän, joka nyt värisee tämän salaisen olennon sisällä, oli vielä äskettäin — ja muutamia vuosimiljoonia sitten — tuossa kurkun kohdalla kahtena perättäisenä lokerona, niinkuin se vieläkin kaloilla on. Sen kaukaisen tapauksen muistoksi, jolloin elämä alkoi pyrkiä vesistä kuivalle, horjuen molempien välillä, kuten sammakot tänä päivänä, sen muistoksi on tämäkin ihmisen alku jo tähän ikäänsä käväissyt noilla voitetuilla asteilla: sydän oli välillä kolmilokeroinenkin… Tuo sievä korva oli vielä kuukausi sitten yhtenä niistä kidusrakojen uurteista, jotka miljoonaisten ajanjaksojen takana johtivat tästä leukojen takaa nieluun. Toiset uurteet ovat hävinneet, mutta tässä on väylä selvä nieluun asti. Se ei kuljeta enää hengitysvettä; sen kautta on tuolla ulkona kerran määrä saapua haltijansa tajuun paljon kaunista ja rumaa. Kas kuinka häntäkin on jo käynyt lyhyeksi. Mutta karva ei ole vielä alullakaan.
* * * * *
Se nuori nainen, joka lepäilee töllin pakarin sopessa, ei ajattele näitä asioita. Hänen ajatuksiaan riepoittavat ulkona maailmassa vallitsevat tilapäiset seikat ja tekijät. Hän aprikoi omaa tulevaisuuttaan: piiaksi on taas päästävä, mieluimmin jonnekin kauemmaksi. Nuorekas ajatus kieltäytyy ennakolta syventymästä niihin vaivoihin, jotka voivat olla edessä: eiväthän ne vielä tule, tiesi tulevatko ollenkaan. — Kenties — tai jos — Ei-ei. — Hän käännähti äkisti vuoteellaan. — Muuten vain on mukavampi siellä, missä ei kukaan tiedä eikä tunne…