Semmoista on nyt tuon korpitöllin katon alla näkyvissä ja näkymättömissä. Eräänä päivänä sitten sinne ajaa hevosella outo mies ja saatuaan kirstun ja tytön rattailleen palaa samaa tietä. Uuteen etäiseen palveluspaikkaan… Kuukaudet lähtevät vierimään.
* * * * *
Pienehkössä talossa, jossa uutterasti yritetään ansaita rahaa etupäässä karjanhoidolla, vallitsee kevään ihanimpina päivinä melkoinen jännitys. Talossa on seitsemän nautaa ynnä pientä karjaa ja emännän apuna ainoastaan tämä yksi viimeisillään oleva piika. Emännällä on neljä lasta, vanhin tyttö kynttilänpäivästä seitsemännellä. Sen pitäisi hoidella nuorinta puolivuotista sillaikaa kun emäntä on piian kanssa navetta-askareilla. Ja mitäpä siinä isolle tytölle erinomaista onkaan: liikuttaa tuutua, välillä kanniskella sylissään ja antaa pulloa.
Tuskallista on kumminkin sen piian kanssa, kun ei se ehtoopuolella tahdo jaksaa juuri mitään; jalat ovat ajetuksissa niinkuin tukit ja pyrkii kompastelemaan, vaikkei tiellä olisi olkea isompaa. Emäntä on monesti sanonut, että erinomainen ihminen olet, kun et siihen taakkaasi totukaan — aina olet silmälläsi. Piika paarustaa hullunkurisen hartaana, joskus taitaa itkeskellä kodan pesän edessä ja välistä laulahtaa haikean sävelen. Ei ole helppoa talon asuminen, ei suuren eikä pienen, ei piialle eikä emännälle. Kun on emäntä askareistaan selinnyt, tulee yö, joka ei suo lepoa sekään. Pienin on parkunut jo viikkokausia öisin; ei helpota rinnasta eikä mistään. Kaksi keskimäistä kastelee vielä; pienessä kamarissa on läkähtymäisillään lämpöiseen höyryyn. Hedelmätön kiukku poreilee yön hetkinä emännän unentahmeassa tajussa. Joskus hän nakkaa puolivuotiaan parkujan luotansa melkein liian rajusti; muistaa samassa, että vanhin tyttö sen jo kerran pudotti — ajatus seisahtaa silloin tylsästi ja silmä koettaa varastaa edes pienen unen rippeen lapsen parkuessakin.
Vain nämä ihmiset voivat ymmärtää, mitä merkitsee keväinen karjan laitumelle laskeminen.
Tässä on nyt kumminkin muuan jännittävä kysymys: pysyykö tuo tyttö tuollansa siihen asti? Ajatus ei jaksa kuvitella loppuun sitä mahdollisuutta, että tyttö ehkä joutuu pahnoihinsa ennen karjan ulos pääsyä. Mikä emäntää sitten ollenkaan auttaa? Ei saa tähän mistään ihmistä, joka johonkin pystyy, edes niinkään kuin tuo onneton. Kun ei se edes tiedä ajastaan.
Niin emäntä ja piika ruokkivat lehmiä ja odottavat kesää.
On sitten vihdoinkin se aamu. Piika on vielä ehyenä, se juosta relluttaa emännän kanssa tanhualla villiintynyttä karjaa hakaa kohden opastaen. "Älä hyvä ihminen sillä lailla huhdo, kyllä nämä tästä saadaan", varoittaa emäntä, mutta jo samassa: "Nyt toi Kyytö tappaa ton Kailasen — juokse pian!"
Piika jää paimeneksi, emäntä palaa kotiaskareihin. Hän ei osaa oikein uskoa, että karja nyt todella on laitumella, ettei enää ole sonnan luomista, rehun kantamista, sakan tekoa. On niinkuin ei vielä pitäisi tästä nauttia. Yksi häiriö nyt kumminkin vielä on edessä, milloin hän sitten tulleekin.
Edessähän se oli eikä kaukana ollutkaan. Sillä kun vanhin tyttö äsken oli mennyt hakaan saattamaan paimenelle päivällistä, palasi hän sieltä niin nopeasti, että emäntä jo ovissa ehätti kysymään, mikä oli. — Se vain, että siellä se voivottelee maassa, repii mätästä ja ähkii ja kun minä kysyin, että mikä sun on, niin se sanoi, ettei mikään, ja sitten se olikin hiljaa oikein kauan ja käski vihaisesti minun vain mennä pois, mutta kun minä lähdin, niin se taas… "Jesus siunakkoon, meinaako se sen tappaa", huusi emäntä, lykkäsi kauhan tytön käteen ja lähti ulos. Siellä kuului huutavan isäntää taikka Taavea taikka ketä hyvänsä. — Menkää pian hakeen Karoliinaa, se on Koskisella hieromassa, Olkan asiat ovat hullusti, minä menen sitä hakeen, se on haassa karjan kanssa, tule sinne sitten, ei karjaakaan voi jättää, ne puskevat toisensa kuoliaaksi, voi voi sentään…