Nyt se taas tuli puolenpäivän jälestä, kun hän ymmärsi, että nuori-herra, Ragnar, oli lähtenyt kauemmaksi kotoa.
Aamupäivä oli melkein ajatuksetonta jännitystä: milloin hän pakostakin kohtaa Ragnarin ja mitä se hänelle sanoo? Hän laittoi aamiaisen ajallansa, mutta ei mennyt kutsumaan; ei saanut mentyä, vaikka olisi pitänyt. Jollakin vaistollaan hän odotti, että Ragnar tulee hänen luoksensa tänne alas. Ei pyri koskettelemaan, vaan tulee hyvänä, entistä vakavampana ja — ikäänkuin viisaampana. Sitä hän odotti ja pelkäsi. Sitten se tuli, mutta ei tullut kyökkiin, vaan meni saliin ja ryhtyi aterioimaan. Hiltu pysyi paikoillaan kyökissä, odottaen että Ragnar kilistäisi, niinkuin puuttuisi jotain pöydästä, vaikka ei puuttunutkaan. Ei Ragnar tehnyt sitäkään. Syötyään hän meni ulos päässään tuo ihmeellinen valkoinen tupsulakki, jota hän ei kotona koskaan käyttänyt. Se herätti kyllä Hiltussa epäilystä, mutta hän ei voinut käsittää, että Ragnar nyt olisi lähtenyt kauas kaupunkiin. Katsomatta häntä, puhumatta mitään. Se ajatus toi kurkkuun kuivan palan ja mieleen luonnottoman tunteen: jospa olen nähnyt unta. Ei, ei, onhan rehtorska poissa. Hiltu lähti saliin korjaamaan aamiaispöytää liikkuen kuin uhalla rohkeasti — jos nuori-herra hyvinkin ehtii jo saliin, ennenkuin hän sieltä poistuu. Ei tullut. Eikä tullut vielä sinäkään aikana, kun hän kyökissä peseskeli astioita. Ihan tahallaan hän kalisteli yhä lujempaa; jos olisi rehtorska ollut kotona, olisi hän jo aikaa tullut torumaan. Nyt sai koloa sen kuin kapineet kestivät; vaikka olisi rikki viskannut, ei olisi ketään tullut.
Tämän tajutessaan tyttö äkkiä lakkasi työstä ja istahti sängylle. Ei enää tullut mieleen uniepäilyksiä. Kyllä tämä on totta, kauhean totta. Ragnar ei tullut enää hänen lähelleen. Kenties hän meni pois pitemmäksi aikaa, ehkä siksi kunnes tietää rehtorskan palaavan. Hän ei tahdo olla täällä minun kanssani. Ja jos hän ei tahdo, niin se on minun vikani ja minä tein sen vian eilen ehtoolla.
— Mutta millä minä häntä vastaan rikoin? Silläkö, että itkin ja karkasin tänne kyökkiin? Mutta tuntuihan minusta hyvältä tehdä niin. Jos nuoriherra, Ragnar, silloin oli minulle hyvä, niin sillä tavallahan minä puolestani olin hänelle hyvä.
Hiltu muisti kuinka hän tuon oven takana tuossa välikön puolella oli vastustanut, ja sitä muistaissaan tuntui hänestä vieläkin kuin olisi hyväillyt Ragnaria.
Tämä poikkeuksellinen tilanne, istua näin toimetonna keskellä päivää ja vielä tällaisia hirveitä miettimässä, se yhä kiihoitti tytön mieltä. Hän melkein värisi, kun hän oikein ajatteli nuoren-herran nimeä, jota ei kukaan ollut hänelle koskaan suoraan sanonut, mutta jonka hän niin hyvin tiesi. Ragnar se on… Samassa tuntui väristys lisääntyvän itsestään, ilman ajatusta. Päätä pyörrytti, ja vastustamattomasti hän oikeni sängylle. Asia oli tuttu. Se kosketti entisyyteen ja samalla hävisivät nykyisyyden yksityiskohdat. Mielenkäynti omituisesti seisahti, niinkuin kaikki entinen ja tuleva olisi lakannut olemasta. Ragnarit, rehtorskat, isät ja kotiolot, kaikki ne olivat hetkisen täsmälleen yhtä vieraita ja yhtä kuolleita. Ei mikään kuvitelma voinut suuntautua mihinkään niistä. He olisivat kaikki voineet tulla ovesta sisään sillä hetkellä, eikä Toivolan Hiltu-tyttö olisi hievahtanutkaan.
Kunnes hän pitkän tuokion päästä kohottautui puoliksi istualleen. Kasvoissa oli hehkua ja koko ruumiskin tuntui lämpenevän. Uudelleen hän ajatteli Ragnaria alkaen vähitellen tottua itse nimeenkin. Hän oli näkevinään Ragnarin hymyilevänä ja vaiteliaana, semmoisena kuin se oli täällä liikkunut rehtorskan aikana, varmaan jo silloinkin ajatellen häntä, Hiltua… Mitä tämä nyt oikein on? Ragnarhan on minun kultani ja minä olen Ragnarin heila — voi voi, onko tämä nyt sitä? Kyllä se sitä on, ei muuten sillä tavalla tehdä kuin Ragnar teki eilen ehtoolla. Tämmöistäkö se on kaikilla? Hän muisti jotakin nuorta piikatyttöä, jolla tiettiin olevan varma hyvä sulhanen, muisti hänen silmiensä ilmettä, kun hän liikkui ihmisten parissa sunnuntaiehtoisin. Köyhiä olivat muistot, mutta löytyipä sieltä vaan kauneuden pilkahdus avuksi tälle hetkelle.
Lievä kuume antoi yhä eloisuutta koko olemukseen. Ragnar palaa kyllä vielä, tulee yksinään tuota tietä, niinkuin minä olen täällä yksinäni. Sen pitemmälle ei tytön mielikuvitus mennyt, koska ei sielu muuta kaivannut, kuin että Ragnar tulisi. Vaikkapa hän vain olisi tuolla ylhäällä kamarissaan, niin olisi tämä talo kuin suljettu linna, johon ei kukaan saavu. Rehtorskat ja ne muut pysyvät yhä kuolleina seikkoina tytön ajatusten ulkopuolella, niinkuin he eivät ikinä voisi tulla tänne, sitten kun kerran Ragnar on tullut.
Hiltu nousi ja alkoi taas toimitella äsken keskeytyneitä töitään. Hän teki tahallaan hiukan toisin kuin oli käsketty ja opetettu; se viehätti kovasti, aivan kuin olisi itse ollut oma määrääjänsä. Hyräily pyrki huulille, vaikka hyräilyssä paremmin huomasikin että ruumiissa oli jotain erityistä. Saatuaan astiat kaappiin hän nousi yläkertaan ja meni rohkeasti Ragnarin huoneeseen. Kas, täällähän olikin vielä siivoamatta. Hiltu teki sen vallan toisella tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Kiirehtimättä hän liikuskeli huoneessa edestakaisin; jospa Ragnar tulisi, ei hän sitä säikähtäisi. Hän istahti Ragnarin sängylle ja lopulta oikaisi siihen painaen kasvonsa tyynyä vastaan. Nytkin saisi Ragnar tulla; nyt juuri hän saisikin tulla ja löytää Hiltun tästä. Tämän suloisempaa hyvää en hänelle voisi osoittaa, kuin että jäisin tähän hänen tullessaan. Hän seisoisi ja katselisi, tai vaikkapa koskettaisikin hartioitani.
Lämmin puistatus tuntui koko olemuksessa; se oli kuin vilua, mutta kumminkin lämmintä. Ragnar oli olevinaan jo siinä, taas tuo kumma Ragnar, joka tämän pitkän ja ainoalaatuisen päivän kuluessa oli kasvanut tytön tajuntaan, yhä selvemmäksi hahmoutuen, mitä kauemmin tytön yksinoloa jatkui. Toistui tässäkin hintelässä tapauksessa tuo ikuinen luonnonilmiö, kuvan muodostuminen… Kuva, se on sielun korkein saalis noissa oloissa. Kuva, se ottaa ja antaa ensimmäiset syleilyt ja suudelmatkin, silloin kun niitten aika alkaa. Kaikessa onnessa on kuva tärkeä tekijä. Eikä kuva tarvitse paljon aineksia siitäkseen, kunhan sitten on sielulla varaa siinnyttä ravita.