Hiltu ja Ragnar: Kertomus kahdesta ihmislapsesta

by Frans Eemil Sillanpää

Tytön kasvojen alla tuoksahti siisti tyyny nuorukaisen iholle. Hän nousi, toimitteli vielä jotakin ja lähti taas; meni toiseen yläkerran huoneeseen, vaikkei ollut mitään asiaakaan, ja seisahti siellä ikkunan pieleen katselemaan ensikerran eläissään täältä sisältä Pyhäjärven selkiä ja saaria. Vaikkei hän sitä joka hetki ajatellut, oli tämän onnellisen oleskelun perustuksena yhäti se kuvitelma, että Ragnar tulee ja että muita ei tule, ei koskaan. Onnen ehto on ajattelemattomuus, eräänlainen sokeus. Se panee lempeän eläimenkin onnellisena nuolemaan hoitajansa kättä vielä kun tämä kaikkine teurastusvehkeineen on taluttamassa sitä teurastuspaikalle.

Aika alkoi tulla pitkäksi. Olisihan niitä tainnut olla rehtorskan määräämiä töitä, niin sanottuja välitöitä, mutta niihin tuntui nyt luonnottomalta kajota. Itsehän Hiltu nyt paraiten tiesi mitä teki. Tunnit kuluivat; oli jo selvästi iltapuoli. Hiltu meni ulos, seisoskeli käytävällä, kiersi huvilaa, käväisi alhaalla laiturin luona ja juoksi taas sisälle niinkuin jotain pakoon. Sisäilma tuntui paremmin suojelevan sitä, mitä nyt oli suojattava. Voihan sisällä kierrellä huoneesta huoneeseen, mielin määrin katsella ikkunoista ja vaikkapa oikaista sängylle.

Niin hän tekikin, kunnes silmä alkoi havaita hämärän. Oli siis tämä päivä mennyt, pitkä, yksin vietetty onnellinen päivä, ja nyt Ragnar varmaan pian tulee.

Hiltu lähti taas ulos. Nyt hän hiljalleen käveli ylös huvilan portille päin. Jos hän kauempaa huomaa Ragnarin tulevan, niin hän itseään näyttämättä juoksahtaa takaisin sisälle, eikä tule esiin ennenkuin Ragnar hakee hänet.

Hän ehti portille asti, mutta silloin hän odottamatta kuulikin äänekästä puhelua ja näki neljä nuorta miestä tulossa tänne päin. Hiltu ei käsittänyt, että ne olisivat huvilaan tarkoittaneet, ennenkuin selvästi kuuli Ragnarin äänen sanovan jotakin, jossa oli tuo tuttu sana "flikkan". Silloin Hiltu lähti nopeasti takaisin alas kyökin eteen ja siitä sisälle. Hän luuli huomanneensa, että joku noista neljästä lähti juoksemaan hänen jälkeensä. Ragnar se ei kumminkaan ollut.

* * * * *

Kun rehtorivainaan ikivakiintuneessa huvilassa näin oli alkanut järkkyä, niin jatkui sitä sitten myös. Mentiin kiihtyvää vauhtia, kun kerran lähdettiin. Ei ollut tähän huvilaan sen olemassaolon aikana vielä saapunut senkaltaista seuruetta kuin nyt tänä iltana: neljä melkoisesti humaltunutta ylioppilasta ja niistä yksi rehtorivainaan oma poika. Olisi ylivoimaista mielikuvituksen ponnistelua yrittää kuvitella semmoista tilannetta, että rehtorska Palmerus olisi äkkiarvaamatta palannut matkaltaan ja olisi nyt vastaanottamassa näitä herroja, joista hän tuntisi ja tietäisi ainoastaan oman poikansa. Ehkä sellainen tilanne kyllä hyvinkin selviäisi. Kolme lähtisi ja yksi jäisi. Rehtorska on ymmärtäväinen ihminen; hän ehkä itkisi, mutta hän käsittäisi hyvin, että hänen kultainen hieno poikansa on sattumalta joutunut noiden hambuusien seuraan. Ja hän ymmärtäisi myös, ettei tuommoinen tilapäinen kompastus, vaikka hetkeksi sotkeekin tahdin, kuitenkaan kykene tahraamaan hänen poikansa taattua ydintä. Tällä laajalla ymmärtämyksellään hän vain ympäröisi ainoan lapsensa entistä turvallisemmin, pahin kääntyisi parhaaksi. — Niin kyllä, jollei nuorukaisella olisi muitakin johteita tähän kompastukseen kuin paha sattuma. Mutta kaikeksi onneksi tapahtuukin aina vain niinkuin tapahtuu, ilman vaihtoehtoja.

Niinpä saapuvien herrojen hyvää tuulta ei mikään häirinnyt. Kyökin ikkunasta tosin katselivat Hiltun suurentuneet silmät tuota äkkiarvaamatonta ilmiötä, jonka suhteen hänellä oli täysi syy jälleen tarkistaa havaintoaan, oliko se ehkä unta. Hänen katseensa ei kiintynyt kehenkään yksityisesti, mutta koko ryhmä herätti hänessä kauhua, hän ei osannut siihen millään tavalla suhtautua. Mitä tämä nyt on, joka näin äkkiarvaamatta tulee kokopäiväisten aatosten ja pyörrytysten jälkeen? Hän, nuori ja tottumaton tyttö, yksinään täällä, kun saapuu tuommoinen joukko, jonka saapumisen tarkoitusta on mahdoton arvata. Että Ragnar oli heidän joukossaan, se teki asian melkein pahemmaksi. Ragnar oli kauempana nyt kuin äsken poissa ollessaan. Kaiken päivää oli Ragnar ollut näkymättömissä, nyt häntä tuskin oli olemassakaan — kun kuva särkyi. Tuntui kuin kaikki edellä ollut olisi tähdännytkin siihen, että Ragnaria eräänä iltana, juuri nyt, tuodaan kotiin pahasti loukkaantuneena ja tajultaankin häiriintyneenä. Tai on semmoiseen nyt juuri rientämässä ja hän, Hiltu, yksin näkee vaaran, mutta ei pääse sanomaan.

Koko päivänä Hiltu ei ollut itkenyt. Nyt hänen kasvonsa alkoivat nytkähdellä ja vääntyä, niinkuin lapsen, joka pelkää outoa ihmistä. Hän olisi mielellään paennut, tämä yö voi olla hänen turmionsa, jollei hän pääse täältä pois. Mutta minne hän pakenisi? Tässä pimenevässä hämyssä hänelle tuli sellainen mielikuva, ettei koko laajassa maailmassa ole muita kuin nuo neljä olentoa, joille hän ei voi mitään sanoa. Ne ovat kuin epäilyttäviä muukalaisia, jotka eivät ymmärrä tätä puhetta.

Samassa häntä huimasi niin, että hänen taas oli oikaistava sängylle. Hyvin kaukaa hän oli kuulevinaan kuinka vieraat nousivat yläkertaan nuoren-herran huoneeseen ja alkoivat liikkua ja puhella siellä. Sitten hänen tuli yhä parempi olla, hän suoristi kätensä ja ajatteli, että näin tehdään silloin kun kuollaan. Kului hyvä tuokio. Hän tajusi, kuinka Ragnar tuli huoneeseen ja mielevästi liikehtien lähestyi vuodetta, mutta se ei häntä paljon liikuttanut, hänen oli niin hyvä olla. Hän oli pyörtynyt, mutta hän tiesi kaikki mitä tapahtui. Ja kaikki tuntui jollakin tavoin herttaiselta.