Kun siis Ragnar hämärän vuoksi raapaisi tulta ja valaisi sänkyyn päin, näytti hänestä siltä, kuin Hiltu hauskasti kujeilisi hänen kanssaan. Sellainen päätelmä kelpasi hyvästi hänen humaltuneelle ajatukselleen. Hiltu avasi silmiään ja hymyili hänelle heikosti niinkuin lapsi. Ragnarin tuli sammui ja hän lähestyi sänkyä hapuillen käsillään tytön selkää ja niskaa. Tämä tuntui tytöstä kovin hyvältä; hän yritti hiljalleen nousta istumaan, mutta ei vähääkään vastustellut toisen hyväilyjä. Humalan ja pimeän turvin Ragnar jatkoi pitelyään, ja onnistui siinä nyt paljoa, paljoa paremmin kuin vuorokausi sitten. Hän oli nyt kokeneempi mies. Hän oli tänään kuullut puhuttavan naisesta enemmän ja viisaammin kuin koko iässään. Nainen oli aivan toista kuin niissä kirjoissa esitettiin, joita rehtorska ovelasti oli asetellut pojan saataviin. Aivan toiset seikat olivat naisessa pääasioita ja ihanampia asioita.
Hiltu oli tointunut, mutta joku osa hänen tahdostaan oli vieläkin suloisesti lamassa. Eilisestä tuttu kuutamohämy antoi tuon äsken niin oudon Ragnarin hetken ajan käydä oikeasta Ragnarista, kun hän vieressä istuen painoi poskeaan tytön poskea vastaan … niinkuin ollut päivä olisi lyhentynyt olemattomaksi. Mutta onni oli lisännyt vaatimuksiaan ajan pitkittyessä ja niitä oli mahdoton täyttää. Eihän voinut tehdä olemattomiksi ylhäällä valaistussa kamarissa iloilevia tovereita, eikä Ragnar liioin voinut palauttaa mieltänsä uusilta laajoilta ja kovin viehättäviltä teiltä. Ragnarista päinvastoin tuntui, että kaikki oli menossa niinkuin pitikin. Oli hauskaa, että ilta kului näin. Hänhän oli niinkuin ihminen, joka on pitkän matkan juosta läähättänyt joittenkin etenevien perässä ja lopulta heidät saavuttanut ja päässyt mukaan ajoneuvoihin unohtamaan juoksun vaivat.
Hyvin miesmäisesti Ragnar lopetti hyväilynsä, niinkuin se olisi ollut vain joku tilapäinen luonteva asento, ja ilmoitti, että hänen oikeastaan piti pyytää Hiltua toimittamaan heille kahvia tuonne ylös. Siellä on kolme vierasta. Ne tulivat häntä saattamaan ja lähtevät pian. Tytön yhteydessä ei Ragnar ajatellut kokopäiväistä poissaoloaan. Niin voimakkaana päivänä ei nuorukainen ole "poissa" mistään, eikä se, joka on päässyt mukaan, enää ajattele jääneitten uupumusta. Iloisena ja Jumalaa kiittäen se, joka on päässyt pelastusveneeseen, katkoo niiden sormet, jotka vielä vedestä laidalle haparoivat.
Ragnar tunsi vahvaa kiintymystä tovereihinsa, kun hän välikössä rappusia hapuillessaan taas selvemmin kuuli heidän puheenporinansa. Hän tunsi kiintymystä koko elämään, kun hän sivumennen salin oven aukeamasta näki nousevan kuutamon vinot valoläikät salin lattialla. Itse kuuta hän ei nähnyt eikä sitä enää kaivannutkaan.
Hiltu hiveli poskeaan niinkuin tehostaakseen vaivalloista ajatustaan. Hän seisoskeli lattialla ja etsi tukea kuutamostakin, tukea tälle yhä oudommalle tilalleen. Mutta kuutamo näytti tänä iltana suuntautuvan muualle päin ja käsi, joka hiveli poskea, oli vain oma käsi, ei muuta. Ragnar oli taas poissa — jos häntä lie ollutkaan. Kyllä se äsken oli, mutta — nyt kuuluu taas ääntä ylhäältä, jonne minun pitää toimittaa kahvia.
Koko päivän Hiltu oli ollut yksin, vain Ragnarin kuva seuranaan; sitten oli kuva ikäänkuin nauraen poistunut jättäen hänet aivan yksin; nyt tuntui melkein siltä, kuin ei hän itsekään olisi ollut olemassa. Siinä tilassa epätoivoinen hapuilu vähitellen alkaa; niinkuin kuoleva alinomaa haluaa vaihtaa paikkaa, vaikka tuskat ovatkin laantuneet… Olipa jotain tekemistä, kun piti ruveta kahvia laittamaan. Jäsenet ryhtyivät tarmokkaasti häärimään; oli vallan hyvä, että puut ja vesikin olivat lopussa, että niitäkin oli ensin noudettava. Oli ihan yhtäläistä liikkua ulkona kuutamoisella polulla kuin sisälläkin, kaikki oli ihmeen yhtäläistä… Ja niinkuin ruumis hapuili niin hapuili sielukin. Oli muka hyvä odottaa sitä, kun vieraat poistuivat ja Ragnar jää … ja piti ajattelemalla ajatella sitä, että Ragnar oli äsken hyväillyt häntä, ja kun vieraat lähtevät, niin hän varmaan tulee uudelleen. — Niin kai tuleekin ja saakin tulla, mutta entä sitten? Sielukin yritti hapuilla erinomaisia, mutta kaikki oli yhtäläistä, yhtäläistä. Täytyi vain liikkua.
Kun Hiltu, tuotuaan ensin puita, sitten oli nousemassa kaivolta, näki hän Ragnarin kiiruhtavan sisälle kellarista päin. Sitten seisoi Ragnar välikön kaapilla ja otti sieltä joitakin laseja kiinnittämättä mitään huomiota ohimenevään Hiltuun. Hiltu tuli kyökkiin ja kädet ja jalat alkoivat tehdä tehtäviään kahvin laitossa; puoliälytöntä liikuskelua, jota kumminkin täytyi tehdä, ei sen vuoksi, että oli käsketty, vaan sen vuoksi, että siinä oli päämäärä, vaikkakin oljenkorren veroinen. Yhtä täsmällisesti kuin kauan sitten, poistuneen rehtorskan aikoina, ilmestyivät tarjottimelle kupit, kerma ja sokeri sillaikaa kun pannu kiehui säädetyn aikansa. Ihan yhtäläistä, liikkumista vain oli sekin, kun hän tarjottimineen nousi Ragnarin huoneeseen. Ja hyvin sopi tälle kerralle sekin, mitä hän huoneessa näki: eri tahoilla outoja kasvoja, pöydällä pullo laseineen ja ilma sakeana savua ja käsittämätöntä puheenporinaa. Yksi puhui parastaikaa seisoen lasi kädessä.
— Siinä on ihana voima, uskokaa minua, olen tuntenut sen joka solussani. Kansa, ilmiönä, ajatelkaa. Ei silti, kyllä minä aion herrana pysyä, mutta narrina en aio olla, vaikka olin minä kerran sitäkin, omassa pienessä elämässäni, äsh — Mutta se on narri, joka jonkun rakkaan ryhmäkunnan tähden kieltää selvän totuuden, vaikka se totuus luontuu hyvin niin järkeen kuin tunteeseenkin. Minä olin mukana soihtukulkueessa, se oli kuin luonnon voimaa. "Tää on viimeinen taisto, marchons tous et demain — jaa pojat: demain — C'est la lutte finale…" Tai vaikkapa vain, että "Santtu Piri pitkätukka parvekkeelta huusi: ihramahat, pystynokat, nyt on aika uusi, tararapumpsilei", niinkuin toverikunnan suurlakkokronikassa laulettiin. Sinäkös sen laulun teit?
— Ei mutta tämäkö on neiti Hildeborg.
Murtomäki keskeytti loilotuksensa, nousi seisomaan ja tarkasteli Hiltua.