— Ei, sehän on selvä Solveig, ihan ilmetty. Älkää pelätkö minua, en minä ole herra, vaikka minulla on samanlainen häntäniekka lakki kuin noilla toisillakin, minä annan sen teille, jos haluatte. — Ei mutta kuulkaa, Solveig, te näytätte kalpealta ja väsyneeltä, ottakaa tästä hiukan punaviiniä; se on hyvää, rehtorskan parasta lajia.
Hiltu oli tulossa poispäin, ja Murtomäki käveli hänen rinnallaan lasi ojossa ja supisten hänelle hiljempää. — Älkää pelätkö, me olemme samaa kansanluokkaa, kyllä meidän vielä hyvin käy; ottakaa nyt hiukan, se vahvistaa. Te olette Solveig; ette te tiedä, mitä se on, mutta se on hyvin kaunista; ottakaa nyt vain.
Hiltu tunsi horjuvansa. Edessä kulkeva lasi oli niinkuin jokin patsas, johon tarttumalla voi pysyä pystyssä. Hän otti sen ja joi kiihkeästi pohjaan asti; oli kuin hengen asia, että se tuli pian ja kaikki juotua. Koko ajan hän tunsi käsivarren vyötäisillään. Kun hän antoi lasin takaisin, kiristyi käsivarsi, mutta samassa toiset vaikenivat ja Ragnar nousi seisomaan. Murtomäki palasi takaisin ja jatkoi äskeistä puheluaan, jossa kuului Solveigia ja Hildeborgia. Sitten puhe muuttui poljennolliseksi, niinkuin olisi virttä lukenut. Hiltu kuuli sen laskeutuessaan alas portaita ja toisaalta tunnustellessaan viinin vaikutusta, joka oli niinkuin hyvin läheistä kuiskutusta sekin, vaikka äänetöntä ja sisältäpäin tulevaa.
Ragnarin vieraista oli vain Murtomäki hänelle läheisempi, toiset kaksi olivat vieraampia. Nämä kaksi olivat myöskin hillinneet humalaansa ja pysyneet vähäpuheisina. Murtomäki sen sijaan oli jo Seurahuoneella ryyppinyt huolettomasti ja tulomatkallakin kallistellut mukaan otetusta pullosta. Hän vietti omaa juhlaansa, pitäen ikäänkuin kehyksinä noita kolmea hyvin eriluontoista toveriaan, joita hänen juhlimisensa joskus viehätti, joskus taas vieroitti — kun hän lähenteli ujoa piikatyttöä ja jaaritteli sille rehtorskan viineistä. Ragnar tunsi olevansa siihen hiukan syypää, sillä hän oli aikaisemmin päivällä Murtomäelle vihjaissut jotakin Hiltusta. Kun Murtomäki Hiltun poistuttua palasi ovelta, kävi Ragnar häntä käsipuolesta, talutti pöydän ääreen ja sanoi äänellä, jonka karskius oli hiukan outo vallitsevaan mielialaan nähden: "Juo, poikani." — "Hildeborg-Solveigin malja", huudahti Murtomäki samanlaisella äänellä. Sitten hän hymähti ja istuutui. Hienon hieno nolouden häive käväisi koko seurueen tajussa.
Sandström, joka oli mukana kaikessa, mutta ei esillä missään, ymmärsi, ettei tämä ilta heille toisi mitään lopullista hauskaa. Hän alkoi toiselle toverilleen kahden kesken puhella lähdöstä. Kun Murtomäki kuuli puhuttavan ajurin tilaamisesta, nousi hän jälleen lasi kädessä ja lausahti: "Hyi hitossa, ajaa ajurilla kuutamossa — vaikka: vossikallinen polyteekkareita kuutamossa, sopiihan sekin." Hän liikehti jälleen ovea kohti.
— Minne sinä menet? Älä nyt taas —.
— Minä menen pihalle, minä kaipaan kuutamoa ilman vossikkaa, vaikka olenkin polyteekkari — kuuta katsomaan, heh-heh — lainaa sinä kiikariasi.
— Katso omallasi vaan, kun et kyökkiin katso. Mitä sinä sillä lasilla teet?
— Kysyykö mies, mitä lasilla tehdään? Minä tahdon skoolata kuun kanssa.
Hän laskeutui jo portaita. Hänen muhkea baritoninsa kuului paremmin alas kuin ylös, kun hän lauloi: Der Mond will schon sich zeigen in seinem stillen Reigen —