Viini teki tehtäväänsä Hiltun suonissa. Kaikki oli edelleenkin yhtäläistä, mutta ikäänkuin lämpöisempää ja pehmeämpää. Äskeiset ja edessä olevat liikutukset ja tukaluudet olivat kyllä entisellään, eivät ne mihinkään poistuneet; mutta ne lakkasivat koskemasta, ne vain olivat siinä ympärillä niinkuin tyhjä ilmakehä. Hän huomasi hyräilevänsä jotakin tähän hetkeen hyvin sopimatonta säveltä; mistä tulikin sellainen rallatus mieleen. Tuntui melkein hyvältä sekin, että vieraat vielä viipyivät. Ehkäpä hän saa mennä sinne toisen kerran yön kuluessa. Nyt joku tulee laulaen alas. Kun ei laulaisi noin kovasti…
Laulaja tuli, vaikeni ja haparoi kyökin ovea. Kaunis jalo neste välkkyi taas sen lasissa. Hiltu otti nyt niinkuin äskenkin, toisen pitäessä kättään hänen vyötäisillään. Niin kuljettiin sängylle istumaan. Hiltu kuuli nuorukaisen kuiskauksen suloisena huminana. — "Solveig, antakaa minun suudella teitä, vain yhden kerran." — Hiltu ei ollut myötä eikä vastaan; hän tunsi mitä tapahtui, mutta hän ei ajatellut kuka sen teki. Tämä oli kuin välttämätön läpikäytävä johonkin, jota vielä oli tuleva.
Kyökin katossa riippui korkealla kattolamppu. Nuorukainen kurkotteli juuri sitä sammuttaakseen, kun toiset jytisten tulivat alas välikköön ja alkoivat selailla puhelinluetteloa. Hän luopui sammutusyrityksistään, pusersi vielä tyttöä käsivarresta ja meni toisten joukkoon.
Toiset olivat tilanneet ajurin. Sen oli määrä olla täällä puolen tunnin päästä. Oltiin taas menossa ylös, mutta Sandström otti Murtomäen erikseen ja sanoi: "Palmerus ei kärsi, että sinä hakkailet tuota piikaa. Se on kai itse siihen pihkassa, niin että anna olla —" Ragnar näki keskustelun ja arvasi mitä se koski. Hän oli entistä iloisempi ja vapaampi, kun taas oltiin kaikin ylhäällä.
Murtomäki puolestaan tuli yhä hiljaisemmaksi ja nukahti viimein siihen sohvankulmaan, missä istui. — C'est la lutte finale, sanoi Sandström ja koko seurueen oli kaikin puolin ikäänkuin vapaampi olla. Keskusteltiin hyväntahtoisesti nukkuneesta ja sovittiin, että hän saa maata yönsä siinä sohvalla, kun ei rehtorska kumminkaan aamulla voinut saapua.
Pullo loppui ja vieraat kuulostelivat, joko ajuri saapuisi. Mutta Ragnar, joka aikaisemmin oli voinut pahoin ja sen jälkeen maistellut varovasti, tunsi taas elpyvänsä ja voimakkaasti kiintyvänsä noihin kahteen nuoreen mieheen. Hän pyysi heitä kohteliaasti istumaan ja juoksahti itse alas luontevasti kuin tottunein isäntä. Yhtä luontevasti hän puhutteli Hiltuakin pyytäen tätä noutamaan kellarista vielä yhden pullon. Niitä on siellä perällä vasemmalla.
Enempää puhumatta hän palasi takaisin, mutta ei mennytkään ylös, vaan poikkesi kuun valaisemaan saliin ja asettui sinne istumaan lähelle ikkunaa. Hän nautti suunnattomasti tästä hetkestä, jonka hän näin oli itselleen varannut. Siellä Hiltu meni kellariin, ja Murtomäki, jota kohtaan Ragnar nyt tunsi vastenmielisyyttä, hän nukkuu ylhäällä ja toiset kaksi ovat tukevia miehiä, jotka eivät sieltä lähde. Hiltu ei löydä kellarista pulloa; minä tiedän sen ja menen kohta sinne hänen perässään. Jos Murtomäki on tyttöön kajonnut, kajoan minä häneen nyt heti, kellarissa. Sinne ei kukaan tule… Vieraat lähtevät, ehkäpä Murtomäkikin… Tästä pullosta ei ehditä juoda muuta kuin vähän… Kuu paistaa kirkkaasti. Järven päällä on valoisa usva. Se näkyy puitten välistä niinkuin vedenpinta muulloin.
Hiukan väristen ja hyräillen jotain säveletöntä ääntä Ragnar lähti ulos. Ylhäällä puuvajan edessä näkyi ajurin hevonen ja rattaat, mutta miestä ei näkynyt. Tuntui niinkuin olisi pitänyt olla menemättä kellariin, mutta hän meni kumminkin hilliten vaistomaisesti askeliaan. Sieltä pilkahti lyhdyn valo ja kuului hiljaista voihketta. Pimeän puolelta Ragnar näki, kuinka ajuri imi viiniä pullon suusta ja kuullessaan lähestyvät askeleet nopeasti pisti sen manttelinsa alle. Hiltu näytti itkevän ja pyrki pois työntäen etsimänsä pullon Ragnarille. — "Sisko tuli vastaani tossa kellarin edessä ja sanoi, ettei hän oikein uskalla mennä pimeessä, ja minä sanoin, että kyllä minä tulen sun kanssas." — "Niin kai", sanoi Ragnar jyrkällä äänellä ja seisoi paikoillaan, kunnes ajuri kömpi ulos hänen ohitsensa. Ulkona ajuri hyvin luontevasti kysäisi, että täältäkö se kyyti oli tilattu. Ragnar ei vastannut siihen mitään, vaan meni sisälle ajurin jäädessä kyökin edustalle odottelemaan. Hiltu oli ilmeisesti itkien juossut kyökkiin, mutta Ragnar ei tällä kertaa halunnut sinne katsoa.
Tuntien jäsenissään ja ryhdissään aivan erikoista nyt juuri paisuvaa voimaa hän tuli huoneeseensa, jossa Sandström ja Kivivaara jo olivat hiukan pitkäksyneet hänen viipymistään. Luontevin liikkein hän ryhtyi avaamaan pulloa ja sanoi: "Sain kun sainkin pahuksen. Tyttö ei hankkinut löytää."
Toiset huomasivat kumminkin, että Ragnarin mielessä liikkui jotakin, jota heidän ei sopinut jakaa. Kivivaara, joka tähän asti oli vähimmin puhunut, sanoi nyt, että tämä oli tarpeetonta hommaa isännän puolelta. Kun yksi joukosta jo oli ojentunut, sopi heidänkin lähteä. Eiköhän se ajurikin jo ala saapua.