— Kyllä se siellä jo norkailee, mutta odottakoon, sanoi Ragnar ja tarttui rauhallisesti lasiinsa. Toisetkin maistoivat, mutta nousivat samalla, Sandström ja Kivivaara, kaksi täyttä herrasmiestä, joille tämä päivä ei ollut mikään erikoinen. Ilta oli kulunut täälläkin, niinkuin se aina kului. Kun Ragnar viittasi vasta alussa olevaan pulloon, viittasi Sandström puolestaan nukkuvaan Murtomäkeen ja huomautti, että pullo kyllä on tarpeen, ennenkuin "huomisaamuna kansat on veljet keskenään".
Ragnar lähti heitä saattamaan portille asti ja palasi sieltä hitaasti ikäänkuin voimiaan tunnustellen. Ensi kerran eläissään hänestä tuntui, että hän on tämän talon isäntä, joka, piru vie, sai tehdä täällä mitä tahtoi. Jo ulos asti hän oli tuntevinaan tytön itkun hytkeen.
Mutta kun hän tuli välikköön, istui siinä Murtomäki puulaatikon päällä ja paasasi, sopersi jotakin repaleiksi mennyttä filosofiaansa olemattomalle kuulijalle. Sillä kyökin ovi oli kiinni. Ja vaikkapa se tällä kertaa olisi aukikin ollut, eivät ne puheet olisi kuulijan korvaan ottaneet.
— Tule ylös nukkumaan, että tyttökin pääsee rauhaan, sanoi Ragnar hiukan tylysti — niin että hän itsekin uskoi omaa ääntänsä.
— Minä lähden kaup-punkiin.
— Lähde sinne tai tule tänne, mutta älä siinä torku.
Ragnar nousi portaitten puolitiehen ja jäi siihen kuuntelemaan. Murtomäki ehkä huomasi tämän, tai saattoi olla huomaamattakin. Hetken päästä hän kumminkin liikahti ja lähti ovea kohden yrittäen laulella niin hyvin kuin taisi: — Sua neito kaunis katselen — likellä vettäsi — kuin kukka kaunis suloinen — kuvastimessasi.
Tämä sekasotku oli tarkoitettu hyvästijätöksi Solveigille.
Tarpeellisen ajan odotettuaan Ragnar palasi takaisin alakertaan, lukitsi ulko-oven ja meni sitten kyökkiin katsomaan tyttöä, joka siellä oli. Äsken saavutettu voiman tunne viipyi jäsenissä. Hän ei epäröinyt vähääkään.
* * * * *