Kun Hiltu, jätettyään Kallen ja nuoren-herran kellariin, pelosta ja häpeästä itkien juoksi kyökkiin, oli hänellä vain yksi tuskan jännittämä toivo: että vieraat pian lähtisivät. Sitten sai käydä kuinka tahansa, kun hän oli kahden kesken Ragnarin kanssa. Ragnar oli nyt kellarikohtauksen jäleltä kyllä oudon väkevä, mutta samalla ikäänkuin entistä turvallisempi.
Siellä Ragnar meni ohi kyökin oven. Tuleeko Kalle vielä sisälle? Ei kuulu, ei voikaan kuulua. Kalle lakkeineen ja nappeineen on nyt poissa. Kunpa menisivät toisetkin.
Nyt lähdetään, nyt tullaan alas. Mutta vain kaksi, Ragnar kolmantena.
Ja ylhäältä ei kuulu mitään. Mitä vielä tulee? Hiljaisuus.
Nyt lähtee ylhäältä kolmaskin, se sama, joka kävi täällä, Hiltu menee ja salpaa kyökin lukon. Ei tänne, ennenkuin Ragnar tulee. Kunpa nyt pian kaikki selviäisi.
Jo tulee, koettaa ovea. Kun ei pääse, niin puhuu; puhuu laahustaen ja välillä kiihtyen:
— Te olette kovasydäminen, neiti Hildeborg. Minä olisin vain ottanut teitä kädestä ja kertonut teille lammaspaimenesta, joka paimensi isänsä lampaita isänsä vainion perimmäisessä kolkassa, ja siellä hän rakasti minua ja minä häntä — en minä kurottanut korkealle, minä olisin tyytynyt lammaspaimeneen ja minä sainkin hänet, saakeli soikoon, mutta minä menetin hänet kans', sillä hän hurmaantui konttoristiin ja hänestä tulee konttoristiskä tai ristiska — huom. vokaalisointu. Muuan kenraalintytär sanoi minulle kerran, että minä olen säädytön — hän ei tarkoittanut, että minä olisin uuanstendinen — tästä te ette ymmärrä mitään, sillä te ette ole päässyt korkeamman sivistyksen osallisuuteen, mutta korkeamman siveyden te olette…
Jaaha, siinäkö sinä tulet — minä tässä lukon takaa tunnustan rakkauttani neiti Hildeborgille — en häneen, sillä hän on Solveig vuohipaimen, mutta minä rakastin lammaspaimenta, joka hylkäsi minut…
Aivan niin. Ragnar toimittaa sen pois ja me jäämme kahden. Nyt se lähti, Ragnar seisoo ylhäällä portailla ei mene huoneeseensa asti. Hiltu hiipi ovelle ja väänsi salvan auki. Hän vapisi.
Ragnar sanoi katseltuaan tyttöä jonkun aikaa hyvin läheltä: "Älä pelkää, vaikka se on sinun veljesi. Ei siitä mitään tule."
Tyttö peitti kasvonsa, mutta ei sanonut mitään, eikä liioin vastustellut Ragnarin hyväilyjä. Ei hän puuttunut siihenkään, kun Ragnar nousi ja sammutti lampun. Pitkältä, pitkältä jatkui vielä semmoista, jota ei vaisto noussut vastustamaan. Tällä, mitä nyt humisi tajunnassa ja tuntui jäsenissä, ei enää ollut mitään yhteistä sen kanssa, mitä olivat naljailleet juopuneet miehet ja elähtäneet ämmät. Tämä oli ennen tietämätöntä, tätä oli vain nyt, kun Ragnar vihdoinkin oli tullut eikä enää menisi.