Ja kun vihdoin viimein Ragnar teki ensimmäisen hyvin vähäisen teon, joka havahdutti vaistot vastarintaan, niin ei tilanne siitäkään muuttunut, se vain vahveni.
Yön tunnit kuluvat, läheisen illan tapaukset etääntyvät entisyydeksi.
* * * * *
Tunnit ovat kuluneet ja iltayön äänet etääntyneet. Kuun paiste on valkoista ja kirkasta. Vaikka se ei osukaan suoraan kyökkiin, on huoneessa kumminkin niin valoisaa, että ihmishahmot selvästi erottuvat — nuo kohtalon toisiinsa takerruttamat ihmishahmot. Yhdessä vaienneitten äänien kanssa on ajan hetkiltä aivan olemattomiin kadonnut se ominaisuus, jota merkitään päiväyksellä. Eikä ole heidän kummankaan tajussa liioin mitään ajallisen asiallista. Siellä vallitsee puhdas kiihtynyt luonnontila.
Tuo ihmeellinen tila, yksi elämän pimentopuolen valtailmiöitä, joka on pitänyt narrinaan tyhmiä ja viisaita, vääriä ja vanhurskaita, nöyriä ja kopeita, ja jota vastaan asetettuina ihmisten juhlallisimmat asenteet käyvät naurettaviksi. Jossa ihmiset vissin rajan yli mentyään eivät enää ole puhtaita eivätkä riettaita, he vain huohottaen toteuttavat jatkuvaa kohtaloketjua, kunnes hetken mentyä järki hymähtelyineen ja jaloine päätöksineen saa luvan koteutua. Niinkuin siivooja palatsiin juhlan päätyttyä.
Nuorukainen ja neito ovat juuri tulemaisillaan mieheksi ja naiseksi. Toisen taivuttelu ja toisen vastustelu ovat samaa kiihkeätä pyrkimystä. — Älä pelkää, minä nain sinut, sopertaa toisen suu toisen korvaan typerän, tarpeettoman vakuutuksen. Silmät suljettuina, voimat menehtymäisillään toinen kumminkin vastustaa viimeiseen asti, syleilee kiihkeästi ja vastustaa … vieläkin…
Kohtalo tekee karkean kujeen. Kyökin ikkunaan koputetaan voimakkaasti, ja ruudun takana näkyy miehen pää. Kaikki luhistuu sopimattomasti, rumasti, ilkeästi… Äskeinen ihon tuoksu tympäisee silmänräpäyksessä, ja vastustajalta katoo kuin poikki leikaten kaikki vastustamisen aihe. Ragnar hiipii kyökistä välikköön, astuu muutamia askelia sisälle päin, viivyttelee ja palaa sitten ovelle kysymään: "Ken siellä."
— Anna minun sittenkin nukkua sohvallasi, en minä viitsinyt kävellä kaupunkiin, minä olen niin pirusti väsyksissä ja janottaa.
Nuo kolme ovat taas saman katon alla. Kahden mielessä on kalsea, valju aamupuolen tuntu. Ragnar ei ole ollenkaan suutuksissaan Murtomäelle, ei kenellekään eikä millekään. Häntäkin unettaa, mutta toisaalta ei nukkuminenkaan tunnu luontevalta. Murtomäki nukkuu heti kun saa vettä ja pääsee äskeiseen sohvaansa. Ragnar istuu tylsästi tuijotellen vuoteellaan. On vielä olevinaan mielessä niinkuin pienen pieniä hurman rippeitä. Sitten hänkin nukkuu.
Kolmas siellä alhaalla ei tiedä nukkuuko hän vai valvoo. Hän on niillä tiloillaan, joille äsken jäi, silmät vieläkin suljettuina. Hän ei ajattele mitään, mutta vaisto odottaa, että keskeytyksen jälestä tulisi hiljaisuus, palaisi se joka äsken lähti. Jostain tietoisuuden uumenista sanotaan, että kaikki on lopussa kun on tapahtunut se, mitä oli tapahtumaisillaan. Mutta sen täytyy tapahtua loppuun asti. Minä en saa tästä hievahtaa enkä avata silmiäni. Niin kauan on elämistä kuin jatkuu tätä tässä. Kyllä minä jaksan odottaa. Nyt on yö, ei tule rehtorska, ei mennä tutkimaan kellariin; ei tule kukaan sanomaan, että olen juonut viiniä, että olen Ragnarin morsian. On kaikki hyvin tässä näin. On jo kauan ollut hiljaista; miksei jo kuulu hiipimistä? Minä olen morsian ja lepään tässä hiljaa.