Hiltu oli odottanut päivän, nyt hän sai odottaa yön. Ja niinkuin päivällä odotus oli kasvattanut kuvan, niin kasvatti nyt öinen odotus vielä vahvemman kuvan. Odottaminen ei nyt merkinnyt aikaa, se merkitsi sitä, että jokin, joka jo oli peruuttamattomasti olemassa, ei vielä vaikuttanut. Ei voinut kuvitella, että tämä yö enää muuttuisi päiväksi.
Niin kumminkin tapahtui ulkona luonnossa. Kuun valo käy valjummaksi, mutta sittenkin on niinkuin näköisämpää. Piikatyttö istuu kyökin sängyssä puku ja hiukset epäjärjestyksessä, katse haaleana. Hän nousee kuin unissakävijä, lähtee siinä asussa, missä on, ulos ovesta ja hiipii hiljaa yläkertaan. Päässä jyskyttää ja sydänalassa läikähtelee, mutta kumminkin hän hyvin tarkkaavasti kuuntelee oven takana. Sieltä kuuluu kahden hengitys eikä ole epäilystäkään, että he molemmat nukkuvat. Tekisi mieli oikaista siihen oven eteen, sulkea silmänsä ja uskoa, että on tullut se, jota odotti tähän uupumukseen asti.
Taas oli Hiltu aivan yksin. Ja niinkuin kadonnut kuva oli ollut vahvempi yön hetkinä odottaessa, niin oli yksinäisyys myös masentavampi nyt aamun sarastaessa. Hän asteli portaita hitaasti ja enää piittaamatta vaikka olisi jalanääni kuulunutkin, asteli, seisahteli — ja huokaili — niinkuin lukemattomat hänen osasisarensa, rotevammat ja koulutetummatkin, ovat kukin elämänsä vuosina tehneet.
Tiesi mitä olisi tapahtunut jo tänä aamuhetkenä, jollei hän olisi ollut niin äärettömän väsynyt. Huomisen päivän aavistus seisoi jossain lähimailla selvänä mutta ikäänkuin asiaankuulumattomana. Uni oli nyt enempi kuin mikään muu.
Kaikki kolme nukkuvat. Aamun valjetessa unen lukemattomat tekijät pitävät sekavaa ja kiihkeätä häärinäänsä kolmen hengen uumenissa.
* * * * *
Kun sitä oli siellä jatkunut mittaamattoman ajan, kuun ja auringon kiertyessä, toisen pois ja toisen esiin, alettiin heräillä. Ensin heräsi se, joka oli ensin nukkunutkin, Murtomäki. Hänen silmänsä aukenivat, pää kohosi, ja tuhat seikkaa lehahti mieleen sanomaan, kuinka asiat taaskin olivat. Ainakin se tärkeä asia, jota varten hän oli kaupunkiin tullut, oli vielä toimittamatta. Hän oli jättänyt sen tähän päivään ryhtyäkseen siihen heti aamusta, virkein mielin.
Hän nousi istualleen, antoi harittavan katseensa todeta, että kello oli seitsemän, ja ymmärsi, ettei unen jatkumisesta enää tullut mitään. Lohdullinen auringonvalo ikäänkuin viittoi kaupunkiin päin, pitkin viehkeätä Pyynikin tietä, avarampaan oloon, pois tästä komerosta.
Ragnarkin heräsi vieraansa ähkäyksiin ja liikkeisiin. Ensi hetkessä tuntui hänestäkin kovin oudolta tämä ympäristö, niin tuttu kuin se olikin. Tuntui siltä, kuin hän olisi hyvin törkeästi laiminlyönyt jonkin näihin esineisiin kuuluvan seikan, ja nyt olisi edessä tilinteon hetki. Sinne tänne toikkaroiva Murtomäki oli kuin laiminlyönnin kiusallinen merkki. Tuli mieleen eilinen kohtaus vesikioskin luona…
— Missähän minun lakkini on, köhisi Murtomäki.