Ragnar ei osannut muuta kuin jotakin urahtaa. Silmä pyrki taas untumaan, mutta seurasi kumminkin Murtomäen hommia, aina siihen asti, kunnes tämä hätäisesti nyökäten lähti ulos. Portaista kuuluivat hänen etenevät askeleensa, sitten oven käynti ja sitten hiljaisuus, jota Ragnarin korva jäi kuuntelemaan. Ajatus sai selville, että tämä päivä kumminkin vasta on lauantai; sillä viime yö oli nyt juuri tämä yö ja sitä ennen oli se ensimmäinen yö. Ja nyt ei ole mitään muuta kuin tämä oleminen tässä näin, suonten tykyttäessä.
Kun Ragnar tämän jälkeen heräsi, osoitti kello kovin kummallista aikamäärää: puolta kahta. Taas oli ajateltava, että tämä on lauantai; oli tapahtunut mitä tahansa, mutta lauantai tämä on… Tuossa istui Sandström ja tuossa Kivivaara, tuolien jalat ikäänkuin kuvastelevat vielä heidän jalkojaan. Mutta milloin he oikein täällä olivat, kun kello nyt on puoli kaksi, ja siitäkin on kauan kun Murtomäki lähti? Ragnar ei ollut milloinkaan ennen tällä tavoin herännyt. Hän oli ollut mukana jokaisen tähänastisen elinpäivänsä nousussa.
Hetken päästä iski mieleen, että äiti voi jo tulla kotiin tänä iltana. Hän huomasi aloitetun viinipullon ja kätki sen nopeasti vaatekomeron perimpään nurkkaan. Sitten hän jäi tuijottamaan ulos luonnottoman laimeaan iltapäivän valaistukseen, niinkuin olisi jotain harkinnut. Mutta ajatus ei liikkunut, se vain katseli asiaa siihen kajoomatta, Hiltun asiaa… Se totesi ääriviivat: kello tulee kaksi nyt, ja joskus yöllä se jäi kyökkiin. Huima taipale, joka yhä jatkuu tällä hetkellä. Ja etäällä ollut äiti voi olla tulossa sitä kohden.
Ragnar laskeutui alas saliin, jossa tuntikausia seissyt ateria häntä odotti. Kyökistä ei kuulunut hiiskaustakaan; kaikkialla vain viipyi tuo salaperäinen iltapäivän valaistus niinkuin katkeamaton jatko viime yön lopputapauksiin. Tuntui siltä kuin Hiltukin olisi kyökissä vielä ihan samalla tavoin kuin hän sen sinne jätti Murtomäen lyödessä ikkunaan. Niinkuin ei kukaan eikä mikään olisi tavallisella tavalla nukkunutkaan, vaan muuten siirrähtänyt ajassa sieltä tänne.
Syötyään Ragnar palasi huoneeseensa ja asettui sohvalle nauttimaan miellyttävästä sameudestaan. Murtomäen aiheuttama kiusallinen loppuhäiriö unohtui, mieli muisteli vain niitä hurman hetkiä, joina hän vähääkään epäröimättä ja vastusta kokematta oli ihan lihaksillaankin hallinnut ja vallinnut tuota vapisevaa tyttölasta. Tytön on nytkin tultava tänne siivoomaan huonetta… Mutta kello on puoli kolme, ja puoli viisi tulee juna. Minä en mene pysäkille, koska hän sanoi tulevansa joko lauantaina tai sunnuntaina.
Outo iltapäivä tuli hetki hetkeltä yhä tutummaksi. Sekin jännittyneenä kuulosteli missä rehtorska tällä hetkellä mahtoi olla, ja toisaalta hartaasti yhtyi niihin paisuviin kuvitelmiin, että kun ratkaisevat iltatunnit on sivuutettu, tulee pitkä kallis yö, josta ovat kaukana Murtomäet, ajurit ja muut. Mielikuvitus ei vielä kajonnut yön yksityiskohtiin, se odotti. Se loi jonnekin epämääräisen etäälle rehtorskan hahmon, tuijotti siihen ja odotti, hyvin tietäen, ettei hahmo lähesty. Tunnit kuluivat. Kello osoitti jo sitä aikaa, jolloin pysäkiltä hyvin sopi olla kotona, mutta vieläkin sai kulua yksi tunti, täsmälleen yksi tunti.
* * * * *
Niin tuli kello kuusi eikä ketään ollut saapunut. Asia oli varma: ketään ei tarvinnut odottaa ennen kuin huomenna, sunnuntaina iltapuolella.
Kokonainen varma vuorokausi oli siis vielä edessä. Voimakas vapautuksen tunne sykähytti sameana ollutta mieltä. Oli hurmaavaa jälleen hillittömin mielikuvin yltyä odottelemaan hämärän ja kuutamon tuloa tänä uutena iltana, jonka jo pelkäsi menettäneensä. Ei hän enää lähtisi kaupunkiin eikä kuljettaisi tänne nuorukaisia, joiden nopeasti etääntynyt muistokin tällä hetkellä tuntui vastenmieliseltä. Erityisesti tympäisi se muiston kohta, kuinka Murtomäki oli puhutellut ja käsitellyt tyttöä. "Samaa kansanluokkaa" — Ragnar ei voinut olla tajuamatta, että noissa sanoissa oli hitunen äitelää totuutta. Ja kun ajatukset sinne päin eksyivät, niin ne alkoivat löytää pieniä tympeyden vivahduksia Hiltuakin kohtaan. Oli nopeasti turvauduttava ajattelemattomuuteen.
Kas, mitkä sanat hän olikaan sanonut Hiltun korvaan suljetuin silmin ja kuiskaavin äänin juuri hetkeä ennen kuin Murtomäki kolkutti. "Minä nain sinut." — Ragnar toisti nuo sanat hiljaa itsekseen samalla kiihkolla, jolla hän viime yönä ne kuiskasi. Niiden suhdaton luonnottomuus hiveli vieläkin koko olemusta niinkuin kuumin hekkuma, niinkuin jokin suloinen petomaisuus, jota oli päässyt harjoittamaan. Hän kuvitteli noilla sanoilla tunkeutuneensa sisälle tytön korvasta ja vallanneensa hänet peruuttamattomasti, niin ettei tyttö enää voi tulla entiselleen.