Tuolla se nytkin on alhaalla ja minä täällä. Antaa ajan kulua ja pimeän tulla… Kun äiti joskus huomenna tulee kotiin, tapahtuu jotakin, mutta äiti ei näe muuta kuin mitä on hänen silmiensä edessä — ja sitten minä lähdenkin jo täältä; tulee aika, jolloin Hiltukaan ei enää ole meillä (se ajatus ei tuntunut ikävältä)… Pahinta on viini, mutta vielä minä sen ehdin. Kun siihen kerran on kajottu, niin voinhan ottaa yksiksenikin. Yö on edessä.
Hän nousi ja kaatoi lasiin puolipimeässä. Samassa hän muisti viimeöisen ajurin ja pysähtyi miettimään. Hän ei halunnut sitä asiaa selvästi ajatella, mutta häntä kumminkin ilahutti, kun hän ymmärsi, että tyttö sen johdosta yhä pelkäsi ja varmaan vielä tänäänkin halusi lähestyä häntä kuiskatakseen hänelle pyynnön, jota ei viime yönä ollut saanut sanotuksi: ettei asiasta rehtorskalle mitään puhuttaisi. Ragnar lojui sohvalla näitä ajatellen. Siinä hän samalla ajatteli toisenkin asian: missä hän tänä iltana oleskelisi Hiltun kanssa. Hän päätti olla täällä ylhäällä omassa huoneessaan. Oli jotain kiihoittavaa siinäkin ajatuksessa, että poika tuo tytön huoneeseensa. Niinkuin jonkin harvinaisen elävän, jonka on saanut kiinni.
Jos en mene alas, on Hiltun tultava tänne. Loikoilen täällä hämärissä. Tulee hetki, jona hänen askeleensa lähestyvät tuota ovea. Ja kun hän tulee, tulee hän halunsa ajamana…
Niin ei kumminkaan enää tapahtunut. Alhaalla ei tähän aikaan enää ollut entistä Hiltua. Siellä kyllä hengitti muuan nopeasti vanhentuva olento, mutta jos ken olisi päässyt häntä läheltä ja rauhallisesti katselemaan, olisi hän havainnut, että tyttö jo oli tästä maailmasta irtautumassa. Sameasta aamusta alkaen pitkin päivää jokin näkymätön seikka hänessä ja hänen ympärillään yhä kasvoi, hänen itsensä yhä heikentyessä. Ajatus yritti joka silmänräpäys tarttua johonkin, mutta kimmahti aina takaisin, niinkuin olisi koskettanut veristä hiertymää. Olemuksen pohjalla tykytti vaisto, uupumuksen luonnottomasti herkistämänä, sanattomalla tavallaan lähestyviä tosiasioita: Kun semmoisella vaistolla ei ole sanoja eikä käsitteitä, ei se siis voi puhua kuolemastakaan. Sen ilmoitusta voisi verrata tuoksuun, jonka sielu tuntee.
Lienee niin, että lähestyvä kuolema useimmissa tapauksissa lähettää valittuunsa samantapaiset heijastelut, vaikka ne paremmin huomataan sairasvuoteen ääressä. Ja samaan tapaan kai eloon jäävätkin useimmiten suhtautuvat siihen, joka lähtee. Hoidellaan ja lääkitään vielä, vaikka hyvin jo tiedetään, että loppu on alkanut. Vasta kamppailun kiihtyessä mieluummin poistutaan. Kuolinvuoteen ääressä esitetään usein harrasta teeskentelyä.
Ragnar otti vielä toisen lasin ja kolmannenkin, ennenkuin hän odotukseen kyllästyneenä vihdoin lähti alas.
Hän tapasi Hiltun astioita kuivaamassa. Hän hymyili jollakin tavoin äänen sanoessa tytölle:
— Eikös neiti tänään aio ollenkaan siivota herran huonetta.
Se oli olevinaan viehkeä sukkeluus. Niin sanat rappeutuvat mielen mukana.
Hiltu laski astian ja liinan kädestään ja lähti sanaa sanomatta yläkertaan. Ragnar ei ollut mistään millänsäkään. Hän lähti perässä, hitain, laimein askelin, yritellen hyräilyä. Kamarissa hän istahti sohvalle katselemaan tytön toimia. Tyttö laittoi ensin sijan päiväkuntoon ja alkoi sitten järjestää pesupöytää. Otti siitä mitä oli ottamista ja Ragnariin katsomatta lähti viemään niitä alas. Ragnar käsitti hyvin, että tytön oli juuri niin tehtävä ja että hän vielä palaisi saattamaan puhdasta vettä, mutta sittenkin häntä jokin vaivasi. Hän nousi ja joi vielä yhden lasin tytön poissa ollessa.