Lasten elämä oli villiä ja sisältörikasta; jokaiseen iltaan päättyi kokonainen runsas elämänvaihe, joka runsaus sitten myöhemmin aiheutti sen tunteen, että tuo elämänjakso oli ikäänkuin pitempi kuin myöhemmät, ajallisesti samanmittaiset jaksot. Noiden päiviensä sisällön saivat lapset itse rajattomasti valita kaikesta siitä, mitä heidän aistinsa ja heräävä älynsä maan ja taivaan välistä kykenivät tavoittamaan.
Yksi suuri maailma oli kaikkialla heidän yläpuolellaan ja vastassaan — se oli aikuisten maailma. Siihen maailmaan liittyivät pellot ja maat, asumukset ja eläimetkin. Kaikkialla niissä piili aikuisten tarkoituksia ja niitä tarkoituksia palvelemaan pakotettiin lapsetkin, heti kun he kykenivät. Aikuiset kulkivat kujilla, menivät pelloille mukanaan työkaluja, palasivat sieltä taas, olivat tavallisesti totisia, joskus juovuksissa ja aina käsittämättömän haluttomia kaikkeen mikä lasten mielestä oli tärkeätä. Kukaan aikuinen ei koskaan noussut Sikomäen laelle. Aikuiset olivat yksi luonnon salaperäisimpiä ongelmia, aina hiukan pelättäviä sen vuoksi, että he silloin tällöin "tyyräsivät" lapsia. Tyyräys saattoi tapahtua monella muotoa: tukistamalla, käsivarresta tempaisten, kepillä, vyöhihnalla, tallukalla hakkaamalla. Tyyräys oli ainoa tapaus, jolloin aikuinen vähäksi aikaa omisti lapselle kaiken huomionsa, se oli ainoa seikka, jota myöten lapsi saattoi tuottaa aikuisille pientä viehätystäkin. Esimerkiksi pyhä-iltapäivällä pihanurmikolla, kun kylän miehiä istui puhumassa asioita ja mukulat telmivät hurjimmillaan, saattoi jossakussa isässä herätä tyyräämisen tarve. Silloin näki selvästi, kuinka selkäänanto viehätti toisiakin miehiä, siinä oli ilmeisesti jotakin semmoista aikuisten keskistä leppeätä yhteisymmärrystä. Toiset miehet saattoivat silloin suorastaan sanoa jotain ystävällistä selkäänsä saaneelle. Sitten aikuiset panivat tupakkia suuhunsa, syljeskelivät ja olivat taas jämeitä. Oikeita aikuisia olivat vain miehet ja muutamat naiset. Toiset naiset — ämmät, vaimoiset ihmiset — olivat kyllä lasten yläpuolella, mutta miehistä sivulla. Heidän kahvinjuonnissaan oli hiukan samanlaista kielletyn teon häivää kuin lasten telmimisessä. He ahersivat ja uhersivat salaa miehiltä ja pitivät silti arvossa sitä seikkaa, että miehet joskus olivat vihaisia. Elämään kuului harmaa pohjaväri ja tuohon harmauteen taas se, että miehet joskus huomasivat heidän ahertelujaan. Oikealle miehelle kuului, että hän silloin tällöin niitä huomasi ja hiukan koulutti ämmää, vaikkei sopinutkaan aina urkkia. Oikea miehuus ikäänkuin huokui siitä housunvyötäröitten tienoilta, josta näkyi paita ja vyöhihna. Vyötäröhousut edestä ja takaa hiukan alas valahtaneina olivat täyden miehuuden keskeisin merkki. Ne saavutettuaan sai mies pitää tupakkia, ryypätä viinaa, käydä vaimoväen tykönä, puhua ruokottomuuksia, ja lapsia tarkoittaessaan puhua mukuloista tai kakaroista. Koltin ja vyötäröhousujen välillä oli liivihousujen aika, jolloin poikaa sanottiin kyörtiksi tai lempeämmin klopiksi. Kloppi-ajan juhlallisin tapaus oli rippikoulu. Itse ripilläkäynti oli myös yksi omituinen seikka aikuisten maailmassa, hiukan samantapainen kuin lapsen saanti. Kun joku poika pääsi ripille, aukeni heti kuilu hänen ja lapsimaailman välille. Hän liukui pian aikuisten salaperäiseen, pelättävään ja ihailtavaan maailmaan. Vain hymyillen ja puoleksi pilaillen hän antoi hämäriä selityksiä, kun kuilun toiselle puolelle jääneet häneltä urkkivat aikuisten kaikkein salaisimpia asioita.
Mutta noita "salaisimpiakin" pääsi sentään Sikomäenkin piiriin. Ämmän ja äijän väliset eroavaisuudet keksittiin, mielikuvitus tuli aavistuksen avuksi ja monta leikkiä leikittiin, ensin tirskuen ja lopulta hengästyen. Hirvittävin oli se ajatus, että nämä tämmöiset leikit olisivat tulleet aikuisten korviin. Kun joukossa oli sellaisiakin, jotka vasta opettelivat puhumaan, täytyi ne ensin eksyttää. Sattui monesti, että sellainen kolmivuotias poraten juoksi kotiin ja sen äiti tuli kiukkuisena ottamaan selkoa, mitä hänen mukulallensa oli tehty. Silloin leikki keskeytyi eikä voinut jatkua ennenkuin ehkä vasta saman päivän iltapuolella… Mutta jollei mitään häiriöitä tullut, jatkui tuo kiihdyttävä leikki vielä laajoina retkeilyinä ja päättyi vihdoin myöhästyneellä kotimatkalla pelkoon mahdollisesta selkäsaunasta. Joskus se tuli, mutta joskus taas odotti kotona mitä suloisin tunnelma: isä oli poissa ja äiti joi naapurin ämmän kanssa kahvia. Silloin säilyi rikkumattomana päivän runsaitten elämysten jälkikajo.
Nämä kaikki vaiheet koki Jussikin yhdeksänteen ikävuoteensa asti. Vielä parin-, kolmenkymmenen ikäisenä vilahtelivat joskus mieleen etäiset Sikomäen ajat. Vasta naimisiin mentyä ne tyystin unohtuivat. Ja kun hänellä itsellään sitten oli lapsia, ei koskaan, ei vahingossakaan sattunut, että hänen mielikuvituksensa olisi sijoittanut niitä Sikomäen leikkejä leikkimään.
Ne leikit loppuivat Jussin ollessa yhdeksännellä ikävuodellaan. Sinä suvena loppuivat monet muut leikit tuhanten järvien vaiheilla. Ihmiset lukivat almanakkansa kannesta perätysten numerot 1, 8, 6, 6. Oli niitäkin, jotka osasivat sanoa: yks-tuhatta kahdeksan-sataa kuus-kymmentä kuus.
Sinä suvena satoi, satoi lakkaamatta. Jälkeen Jaakon päivän ei tainnut olla ainoata päivää, ettei olisi vettä pudonnut liejuisille teille ja pehmeille pelloille. Vanhat valittivat, nuoremmat olivat ääneti, ja lapset katselivat alakuloisina himmeitten ruutujen takaa tiedottomasti aavistellen, että entisille leikkimäille ei enää koskaan palata. Jos pyörähti ulos, puhalsi kylmä tuuli, vihmoen pisarat läpi ohuen koltin; varpaat rupesivat punoittamaan, oli pian kiirehdittävä takaisin pirtin lämpöön.
Aikuisten mielistä ja kasvoilta heijastuivat huolet epämääräisinä vaikutelmina lastenkin mieliin; he kaipasivat leikkuu- ja kylvöaikojen kuulakoita päiviä. Isommat lapset olivat vaistomaisesti hiljaisempia, seuraillen, kuinka miehet sateitten välissä korjasivat riiheen itänyttä eloa ja ravan sisästä kaivetuita perunoita, tai jalkineet polviin asti savisina yrittivät tehdä toivotonta ruistoukoa. Nikkilän Jussilla — ja Maijallakin — oli sinä syksynä vain kaksi onnellista päivää, kun Penjami kävi Tampereella. Kun Nikkilän ruis oli kelvotonta siemeneksi, koottiin karjasta mitä irti saatiin ja niillä piti hankittaman käypää siementä. Penjami toikin tullessaan siementä, mutta vähemmän kuin tarvittiin. Sen sijaan toi hän ensimmäiset kaupunkiviinansa ja oli myös tehnyt ensimmäiset velkansa kauppiaalle. Noista vähennetyistä siemenjyvistä sai Maija vielä varkain kahmaisseeksi yhden erän, jonka toimitti lumppurille kahvien vastineeksi. Penjami kumminkin keksi sen, ja siitä seurasi kokonaista kaksi päivää kestävä tora, joka välistä leimahti ilmi-tappeluksi.
Syksy ja talvi tuli aikaisin surkeitten pälveisten ruiskylvöjen päälle. Nikkilän maista oli suuri osa jäänyt kylvämättä ja ennen joulua sekoitettiin leipään jo runsas puoli ruumenia. Pyhäin päivästä ei taloon jäänyt miehen puolta muuta kuin Penjami ja Jussi. Talon työt jäivät kahden torpparin varaan.
Vahvojen metsiensä keskellä ponnistelivat nämä ihmiset — "Suomen kansasta" he eivät puhuneet — yhä yltyvien koettelemusten ahdistamina viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen. Tuli semmoinen kesäkuu, että kun joku Harjakankaan äijä kolmen aikaan aamulla pistäytyi ulos, niin hän pehmeässä pilvivalossa näki lunta Sikomäen rinteellä, järven lakeudella hohtavan valkoisen jään ja ruispellolla kellastunutta takkuista orasta. Tuli juhannus ja sen jälkeiset viikot, jotka huumaavassa äkki-ihanuudessaan olivat kuin sairaan liika pikaista ylöspyrkimistä, joka ei ennusta hyvää. Niin tulivat sitten syyskuun alkupäivät, kirkkaasti hymyilevät aamut, jotka ihmisten hätääntyneisiin katseisiin näyttivät vastaavan:
— Miksi ihmettelette? Ettekö näe, että nämä ovat juhla-aamuja?
Kuljetaan uuteen aikaan.