Ikäänkuin juhlallisuuden vuoksi järjesti luonto kolme semmoista kaunista kuura-aamua perätysten, vaikka yksi hyvin olisi riittänyt. Ihmiset kulkivat kapeita kujiaan omituisesti pienentyneen näköisinä. Siellä jossain näkyi tallustavan Nikkilän Penjamikin ihka selvänä ja hullunkurisen totisena. Hän näki Husarin pellolla miehet semmoisessa työssä, jota hän tavallisissa oloissa ei olisi jättänyt virnistämättä; he nimittäin niittivät viikatteilla harvaa ruista ja haravoivat sitten jälkensä pieniksi pahnapalloiksi. Mutta nyt meni Penjami siivosti ohi ja sanoi ihan vakavasti huomenta äänellä, josta itku ei tuntunut olevan kaukana.
Pitkällisten valmistelujen jälkeen, jotka olivat olleet kuin etäämmältä uhkailuja ja aina pitäneet huolen siitä, että hiukan toivoa säilyi, oli nyt suuri vieras vihdoinkin itse käynyt ja vapauttanut ihmiset kiduttavista toiveista. Harjakankaan kylässä oli Ollilan pappa ainoa, jonka peltoon oli hiukan jäänyt. Hän ei kumminkaan kiinnittänyt siihen erikoista huomiota, vaan puheli sen sijaan äänekkäästi partansa takaa:
— Se täsä nyt kaikisten kamalempaa on konnei kuar lähde puusta ennenkon kevväällä.
* * * * *
On hämärtymässä illaksi viimeinen jouluaatto, minkä Nikkilän perhe vietti yhdessä. Pientä työn tointa on vaan ihmisillä näinäkin aikoina; on jouluaattonakin ihan hämärään asti, niin ettei kukaan tule tiiviimmin ajatelleeksi itse joulua, ennenkuin pimeä pakottaa käymään pirtille. Tällä kertaa nuo häärivät ihmiset muuten erikoisesti, vaistomaisesti, karttavat ovella olevan joulun ajattelemista. Ei ole kiirettä kokoontumaan yhteisen juhlarauhan henkeen. Nuo ulkonaisesti karkeat ja tietämättömät olennot ovat kuitenkin syvemmässään ja monien polvien takaa alakuloisen ja salaperäisen luonnon herkistämiä; monet ovat sakenevassa illassa nytkin huomaavinaan lapsuutensa aikaisen jouluenkelin siiven havinaa. Jonkun yksinäisen häärijän askel voi siinä hiukan hidastua ja hänen mielensä antautuu sille mikä tuleva on: nälkävuoden joululle. Hän koettaa vain vieläkin hiukan viivähtää ulkosalla… Sillä toisetkin ovat tietysti havainneet jouluenkelin, ja enkelin ohimenossa oli kuin jotain kaameata aavistusta, jota ei näkijän ole mieluisaa toiselle katseellaan ilmaista.
On kuin onkin tänäkin syksynä vaan aika ehtinyt tähän iltaan, jouluun.
Ajan kulumista ei halla ole jäätänyt.
Päivän hämyssä istuu Nikkilän vanha Penjami pirtin penkillä ikkunan pielessä. Hän on jo väsynyt ja katselee laimeasti pihalle; ei olisi hänessä tällä hetkellä miestä riitelemäänkään. Kaameat aavistukset eivät häntä sanottavammin vaivaa, eikä hän ole havainnut mitään jouluenkeliä. Toimeton istuminen tyhjässä pirtissä on hänelle helppoa; hänen mielenvireensä päätekijänä on ilkeä kyllästyminen.
Joulu — vanha Penjami on elänyt monta komeatakin joulua. Joulutunnelma on voimakkaana sykkinyt suonissa, joita viinan, sahdin ja sianlihan kylläisyys on paisuttanut. Niinä entisinä jouluina tunsi mies olevansa isäntä talossaan. Ämmät ja mukulat pelkäsivät, kun hän keskellä jouluyötä huikaten meni naapuriin Husarille, silloin kun hän käräjöi Husarin äijän kanssa. He tappelivat ensin, tekivät hevoskauppaa sitten ja nukkuivat lopulta Husarin pakarikamariin. Mutta vain hetken he nukkuivat, sillä aamulla aikaisin he jo yhdessä ajoivat kirkkoon kilisevin kelloin… Silloin oli jouluyössä sekä levua että mittaa ja korkeuttakin. Ja jouluyön jälkeen tuli vielä Tapanin yö ja monta muuta yötä loppiaiseen asti. Hurjia jouluja — ämmätkin olivat nuorempia.
Nälkävuoden jouluhämyssä muistelee vanha Penjami laimeasti entisiä hyviä aikoja. Hän tuntee olevansa yksin maailmassa. Noita olentoja kohtaan, jotka täällä nyt kiehäävät, tuntee hän vain tympeätä vastenmielisyyttä. Ne ovat olemassa sitä varten, että saisivat todeta hänen alennuksensa, kun hänenkin nyt on oltava melkein yhtäläinen kuin nuokin ovat. Kuppari elää vielä, mutta se on jo vanha, ja kun ämmäväki tulee vanhaksi, niin se on samaa kuin ei mitään.
Penjami tietää yhden miehen, jolla nytkin on viinaa. Penjami ajattelee Ollilan pappaa. Se on vanhempi mies kuin Penjami, mutta ei se sittenkään kuulu Penjamin maailmaan, jos kohta se ei kuulu noitten toistenkaan maailmaan. Se on kiusallisen erillinen mies, kaikin puolin niin sanomattomasti ylempänä Penjamia ja noita muita. Penjami tietää, että se on juonut viinaa yhtä paljon kuin hän, mutta se on terveempi, on rikkaampi. Se syö useimmiten selvää leipää; halla ei vienyt siltä kaikkea, ja Kokemäeltä tuotiin kolme kovaa kuormaa. Ja kaiken huipuksi on Penjami sille velkaa, kuusisataa ruplaa… Eikä sen kanssa voi mennä jouluyönä hulluttelemaan.