Penjami nousee penkiltä ja tassuttelee pihalle, noin niinkuin tietämättä minne menee. Hän näkee Jussinkin vielä hytistelevän viluissaan mäellä ja on juuri aikeissa ärjäistä sille, kun saunan pään takaa lähestyy sekava joukkue suurta kelkkaa vetäen. Se on ylen tuttu näky, ja Penjamin mieltä hiukan virkistää, kun hän varmasti noitten suhteen tietää olevansa entinen isäntä.
— Rauhallista joulujuhlaa, toivottavat kerjäläiset pohjalaisella äänellä.
— Ei täällä kaivata pohjalaisten rauhaa. Menkää Oravaisiin, siell' on klinikka. — No ei tänne tulla, kun minä sen sanon.
Penjami menee Ollilaan päin ja pikku Jussi saa rauhassa katsella poistuvia kerjäläisiä — eli pohjalaisia. Oman pitäjän pyytäjiä ei sanota kerjäläisiksi. Mutta vielä viidenkymmenen vuoden päästä, sodan aikana, kun puhuttiin pohjalaisista, käsitti silloinen Toivolan Juha heidät kaameiksi muukalaisiksi. Tämän jouluaaton tunnelma jäi erikoisesti hänen mieleensä.
Kun Penjami oli edennyt kyllin kauaksi, lähti Jussi juosta pompottamaan Sikomäkeen, pieneen mökkiin. Jokin vaisto veti poikaa vielä näin myöhään pois kotoa, Sikomäessä oli olevinaan niinkuin oikea joulu, semmoinen, joka ei Nikkilään ollenkaan saavukaan. Jos saisi olla Sikomäen poikien kanssa tämän illan! Kotona ei ole Jussilla kumppania.
Sikomäessä kumminkin outoiltiin Nikkilän pojan saapumista ja Kustaava arveli itsekseen, että Penjami on ollut pahalla päällä. Hienosti tiedustellen hän kumminkin sai kuulla, ettei siellä riitaa ollut. Penjami oli vielä mennyt kylälle ja Jussi hiipinyt tänne … olihan se jollakin lailla ymmärrettävää. Lanttulaatikko antoi tupaan joulun lemua, mutta Jussi vaistoi, ettei hän pääse siitä osalliseksi. Sumein mielin hän pyörähti oven raosta ulos, selittämättömänä niinkuin jokin jouluyön enne. Tämän vaistomaisen pikku retken jälkeen ei ollut muuta neuvoa kuin mennä lopultakin pirttiin, pois syttyvien tähtien alta. Sisällä paloi päre tänäkin iltana. Odotettiin isäntää, että olisi päästy saunaan. Kun odottaessa sauna uhkasi jäähtyä, niin mentiin sinne ilman isäntää.
Nikkilän väessä oli tänä iltana paljon merkillistä. Ollilan pappa oli jo omaksunut joulurauhansa, käynyt saunassa ja harjasi partaansa, kun Penjami ilmestyi hänen lähettyvilleen. Oliko tämä nyt aika tulla veloistaan puhumaan? Ja ensimmäisten jouluryyppyjen aika ei vielä ollut, vasta ehtoollispöydässä koko väen kesken, kun virsi oli veisattu. Pappa melkein ärtyi.
— Kyl mar sää sen tiät yht hyvin ko määkin. Stää on kuussattaa ruplaa ja inträssei sää et oo maksan parrii vuatee lainkan. Se tullee pantavaks pääommaan. — —
— Kyl mar sen tiät, etten mää viinaa myy en rahall enk vellaaks. Mut sen inträssin mää kyl annan lisät pääommaan. Se on siin kahden sada marka vaiheil… — —
— Ja kyl mar mää sul viinaaki senpualest annan ilmatteks sen verran ettäs joulun makkuun pääset. Onk sul mittää astiaa? — —