— Älä sit vihottel jos mää laelisest haen ulos saatavan. Se on sit kakstuhatta kuussattaa markkaa. — Herran raohaa vaa. — —
Saunasta palattua vallitsee Nikkilän pirtissä hiukan ahdistava tunne, pelätään mitä äijä sanoo, kun on käyty saunassa ennen hänen tuloaan. Maija on vielä saunassa, hän on mennyt yksinään toisten jälkeen toimitettuaan toisilta salaa pahnat pirttiin. Ne ovat ikäviä pahnoja, sillä niitä on aamupäivällä käyty riistämässä parin vuoden vanhasta ladon katosta eläimille joulurehuksi. Jussi käsittää asiakseen istahtaa niille, mutta niistä lähtee ummehtunut lemu. Ja hän on yksin aikuisten ympäröimänä. Tukala henki täyttää pirtin.
Vanhan Penjamin askel tunnetaan jo porstuaan. Hänen tuttu silmänsä kiiluu oven aukeamassa tavallista kirkkaampana, hengitys kähisee tavallista kuuluvammin ja pirtissä olijat oivaltavat heti isohkon puuleilin, jota hän kantaa avoimesti käsikynkässään. Se ei ole Nikkilän astioita, se on kylästä otettu.
Kaikkien ihmeeksi ei Penjami kumminkaan heti ryhdy riitelemään. Kaikki ovat vaiti, Jussi on hiipinyt pois pahnoilta. Penjami vie leilin omaan kaappiinsa, vääntelee oven hitaasti auki ja kiinni ja lähtee sitten sanaa sanomatta jälleen ulos. Askel horjahtelee, näin merkki-iltana huomaa selvemmin, kuinka Penjami näinä turman vuosina on kovasti vanhentunut. Ei sitä oikeastaan enää kannata pelätä. Naiset naurahtelevat, kun hän on päässyt pois pirtistä. Mutta on se vaan sittenkin semmoinen vanha huuhkain, että kykenee tämänkin surkean jouluillan vielä masentamaan.
Jos Penjami vielä kolme vuotta takaperin olisi näissä oloissa noin salaperäisesti lähtenyt, olisi Aapelilla ollut syytä lähteä perässä katsomaan kuinka emännän käy saunassa. Mutta nyt oli Aapeli poissa ja pirtissä olijat tiesivät, ettei emännällä enää ole vakavampaa vaaraa. Kaikki elämän puolet ovat heikentyneet.
Pieni yritys entisen uusimiseen tapahtui kumminkin vielä ennen juhla-aterian syöntiä. Penjami oli yrittänyt saunassa kylpeä, oli jo riisuutunutkin puolitiehen, mutta ei sitten enää jaksanutkaan. Emäntä oli jättänyt hänet sinne, tullut pirttiin, kattanut pöydän ja hakenut kätköstään yhden laihan talikynttilän, kun Penjami paitahihasillaan avojaloin kompuroi pirttiin ja suuntasi vaivalloisen kulkunsa suoraan kaapilleen. Otettuaan leilistä kolme pitkää siemausta, vaipui hän sängylleen istumaan, mielessä samea ilo siitä, että viinaa sentään vielä oli, olkoonkin tämä viimeinen joulu tässä happamassa maailmassa ja olkoonkin velkaa enemmän kuin osaa selvästi sanoa. Penjamin kuihtuneet voimat virkistyvät puolivireeseen. Hän huomaa pojan, joka aina ja kaikissa käänteissä herättää hänessä kiusaamisen halua. Poika on kumminkin tällä kertaa liian vähäpätöinen, kun on koko väki läsnä. Hän huomaa pahnat.
— Kuka elikoitten ruoan on pirttiin kantanu, häh?
— Saman kai se tekee, missä semmoinen elikoitten ruoka on, sanoo Maija.
— Kyllä minä opetan, mitä se tekee — ämmät, lehmät! huutaa Penjami ja lähtee hoippuen ensin pöytää kohden aikoen kaataa kynttilän. Maija vie kynttilän kauemmaksi, jolloin Penjami lyyhistyy pahnoihin, saa niitä hiukan kasalle ja yrittää kantaa ulos.
— Ole nyt honkkeloimatta, vanha parka.