Perheen vakiintuneet riippuvaisuussuhteet höltyivät, ne ikäänkuin liukenivat kerjäläisten lemuun, joka jo täytti pysyväisesti kaikki huoneet. Jussi näki yllin kyllin ikätovereita; himmeä aavistus laajemmasta maailmasta ja sen hengestä heräili hänen tajunnassaan, tuo ihmeellinen lemu ikäänkuin kutsui mukaansa. Hän sai mielin määrin juoksennella pihalla ja pirtissä, ei kukaan pitänyt hänestä lukua. Hän näki kuoleman aivan läheltä. Ja ennen pitkää alkoi Jussin tehdä mieli kulkurien joukkoon. Hän ikäänkuin tiesi, että tästä vielä lähdetään, mutta minä päivänä?
Vanha Penjami vietti moninaisen sisäisen piinan päiviä. Jouluviina oli mennyt, eikä millään lailla ilennyt enää lähteä Ollilan papan puheille. Miksei ilennyt? Ei tiedä. Sitten joulun tunsi Penjami ruumiinsa voimien tavattomasti vähentyneen, ja sen johdosta alkoivat kaikenlaiset kiusalliset ajatukset vaivata mieltä, etenkin yksin jäädessä. Hiljaisena hetkenä tuntui siltä kuin olisi jossain joku näkymätön pappi ankarasti saarnannut. Se saarnasi etäisemmistä nuoruuden päivistä, veti esiin tapauksia hänen pitkän isännyytensä ajoilta ja päätyi vihdoin kuvailemaan näiden köyhien vuosien tuloa ja oloa. Se alensi äänensä lempeämmäksi ja puhui jotain, jota Penjami ei ymmärtänyt. Siitä yhdestä se ei mitään maininnut, mutta sitten humahti kaiken ylle semmoinen vahva yleistunne, että sen yhden vuoksi tuo näkymätön pappi juuri hänelle saarnaa: hän kuolee, hän ei enää näe ajan muutosta, sillä hän ei itse enää voi muuttua. Joutuuko hän kadotukseen, helvettiin? Hän ei ole sitä ajatellut, mutta taivaan kuvaukset ovat hänestä aina tuntuneet äiteliltä. Jos hän joskus on päästänyt ajatuksensa sinne päin, on hänestä heti ruvennut tuntumaan siltä, kuin hän makaisi sängyssä huonona sairaana ja vaisulla ämmän äänellä tunnustaisi syntejään. Ällöttävin tila, mihin voi joutua täysi tupakkisuinen, viinaa henkivä mies.
Vanhan Penjamin elämässä oli tämä puoli muovautunut niin, että hän ajeli kirkossa niinkuin muutkin ja laski kirkon asioista samanlaista pilaa kuin muistakin asioista hyvällä tuulella ollessaan. Jos pappi saarnasi niinkuin mies, niin sopi sitä kuunnella. Mutta itse autuuden asiat olivat yhtäläistä kuin mukulat, joita täytyi maailmassa sietää, niin äärettömän tympeitä kuin ne olivatkin.
Mutta nyt saarnasi Penjamille näkymätön pappi ja vaati häntä muuttumaan mukulaksi. Hän kuolee, hänellä on velkoja, hän on kaikin puolin pehminnyt, kerjäläinen huohottaa nytkin tuossa muuripenkillä. Nimismies tulee taloon pian, hän aavistaa sen. Jos nyt oikeat miehet näkisivät hänen sisäisen tilansa, niin he ottaisivat veikeillen häntä niskasta ja ravistelisivat, niinkuin tehdään mukuloille. On mahdotonta kuvitella, että Ollilan pappa, se ranssiparta, koskaan joutuisi tähän tilaan; se vain puhuu kokemäkeläistä, "mää sää".
Yhtäkkiä puistattaa Penjamin ruumista voimakas vilunväre, pää on äskeisistä ajatuksista tahmautunut. Hän hätääntyy, huulet ja kädet alkavat vapista, hän tulee kipeäksi. Ajatus toimii aprikoimatta, hän hakee kaapista Ollilan tyhjän leilin ja vaistomaisesti pistää poveensa myös talon kiinnekirjan. Sitten hän rientää väristen ja vapisten.
Jussi näkee hänen menonsa ja tietää, että nyt pian tapahtuu jotain. Hän on ennakolta valmiina sen varalta. Hän katselee jännittyneenä penkillä huohottavaa pohjalaista ja silmää vähän päästä tielle, eikö sieltä näy uusia kulkijoita. Jo tulee…
Mutta jo tulee Penjamikin, leili toisessa kainalossa ja viisi kelpo leipää toisessa. Kun ei Ollilasta oltu koskaan annettu Nikkilään leivän lämpimäisiä, oli pappa antanut niitä nyt enemmän yhdellä kertaa. Taas on Penjamin punoittava hahmo oven aukeamassa ja äsken tulleet kerjäläiset katsoivat himoiten hänen leipiinsä luullen, että ne tuodaan jaettaviksi. Mutta Penjami vei sekä leivät että leilin kaappiinsa. Ne olivat kallista tavaraa, vaikka olivatkin tällä kertaa lähteneet ihmeen helposti; leipää ei hän ollut pyytänytkään. Mutta talonkirjat olivat jääneet Ollilaan. Penjami oli kuin suuren taakan alta päässyt, vilustus oli muuttunut lämmöksi. Nyt sopi panna maata sänkyynsä.
— Eikös isäntä yhtään toiselle köyhälle anna, kun on itsekin saanut? kysyy eilisestä asti ollut pohjalainen. Nyt vasta Penjami kiinnitti huomiota kerjäläisiin.
— Kyllä minä näytän teille toisen köyhän.
Penjami nousi horjuvin askelin ja haparoi jotain käteensä. Kuume, viina ja äärimmäisen teon tuoma vapautus olivat herättäneet hänessä vanhan luonnon. Mieltä hiveli: kaapissa on viinaa ja hän voi vielä tyhjentää pirtin ja sitten mennä sängylleen. Talo ja pellot, jumaliste! menetetty elämän perustus! Hän huomaa Jussinkin kerjäläisten parissa ja hänen tajunnassaan vilahtaa koko se osa hänen elämästään, johon Maija sisältyy, vilahtaa pitkällisenä, ärsyttävänä ja ellottavana kiusana.