Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä helähtää portaitten edessä monien krassukellojen ääni, näkyy reenperä, karhun talja ja turpea mustakasvoinen mies. Vallesmanni tulee. Kerjäläiset säpsähtävät ja Penjami unohtaa perus-mielitekonsa. Tempaamansa napakairankin hän unohtaa käteensä.
Vallesmanni älyää tilanteen kysymättä ja tuossa tuokiossa on hän itse ärjäissyt kerjäläiset mäelle. Jännittävä hiljaisuus ja tuttu lemu vain jäävät lähtijöitten jälkeen. Penjamin korvat suhisevat. Vapautus edistyy nopein askelin: vallesmanni on jo talossa. Penjamia uuvuttaa, tämä on melkein kuin juhlapäivää. Lisääntyvä kuume ja mustapintainen vallesmanni ovat kuin yhteen asiaan kuuluvia, tähän tämmöiseen ratkaisevaan menoon. Talven selkä on jo taittunut, ilta-aurinko paistaa sinertäviin lumikinoksiin, joissa jo on aikaisen kevään vivahdus. Eikä ainoatakaan kerjäläistä näy.
Penjami ei nimismiehelle osannut sanoa juuri muuta kuin: juu kyllä-mar se niin on — että viimeistänsä kahden viikon päästä — kyllä minä koetan. On tässä vähän kivun puhtia… Jollakinlailla päästiin siihen, että nimismies sai ryypyn. "Ehkä ämmillä olis kaffeetakin…" — "En minä huoli, minulla on kiire." Reki rusahti, krassut helähtelivät.
Penjami jäi yksin vanhan perintöpirtin leppeään hiljaisuuteen. Nyt hän todella oli yksin. Äkilliset voimakkaat elämykset olivat valmistaneet hänelle nyt mielentilan, joka oli ensimmäinen ja viimeinen laatuaan koko hänen pitkän elämänsä aikana. Hänellä ei ollut näräistä tunnetta ketään eikä mitään kohtaan. Hänen tupakin ruskeuttama takkuinen leukansa järähti, hän itki, pitkän vuosisataisen isäntäjakson viimeinen edustaja. Äskeinen Ollilassa käynti oli ollut hänen viimeinen saapastelunsa Harjakankaan raitilla.
Yöllä hän jo loppui. Hänen viimeiset selvät sanansa olivat: "en minä koolekkan niin kun talonpoikka-koira koole". Silloin hän jo selvästi houraili, sillä hän lausui nuo usein ennenkin viinapäissä toistamansa Priikoolin herra-vainaan viimeiset sanat lempeästi, melkein autuaallisesti.
Pikku Jussin unelma toteutui sitten piakkoin Penjamin kuoleman jälkeen. Talo myytiin maksamattomista veroista Turun kansliassa. Ollilan pappa huusi sen, hän kun itse oli suurin velkoja, ja asetti siihen isännäksi nuoremman poikansa Anttoon. Maijan oli poikineen lähdettävä alastomasta talosta. Hän ei jäänyt kotipaikalleen, jossa hänen pikkuinen elämänsä tyttöpäivistä alkaen oli ollut niin monien masennusten alainen, vaan päätti kyyneleet kuivattuaan lähteä yrittämään veljensä luokse, joka kuulopuheitten mukaan eli jotenkin hyvissä oloissa. Eräänä kirkkaana aamuna Jussi heräsi siihen, että äiti kanniskeli kaikenlaista pientä tavaraa vesikelkkaan rappusten eteen. Jostakin oli Maija vielä ponnistellut itselleen muutaman pavun kahvia ja niistä leivistä, jotka Penjamivainaa oli silloin tuonut Ollilasta, oli vielä ihmeeksi joitakin palasia jäljellä. He söivät niistä eineen ja panivat loput evääksi. Sitten he lähtivät ja siihen jäi talo. Maija veti kelkkaa ja tolpista lykkäsi Jussi, yllään liivihousut ja Penjami-vainaan yksi takki; Penjamin toinen takki oli Maijan yllä. Keväinen aurinko paistoi kirkkaasti häikäiseville hangille. Kun Jussi jäällä salavihkaa silmäsi taakseen, näki hän kauniin Sikomäen laen, jossa ennen monta kylläistä leikkiä oli leikitty. Tyhjä nielaus painui alas kurkusta, kulkuelämän viehätys muuttui hiljallensa surunvoittoiseksi.
Alkumatkan he joutuivat vaeltamaan kahden, ja Jussin mieleen tuli yhtä mittaa niitä ihmisiä, joita hän tuolta elämänsä ensimmäiseltä kymmeneltä lähemmin muisti ja jotka viime aikojen kuluessa olivat hajaantuneet mikä minnekin. Hän muisti Aapelin ja Kustaan, Eevan ja Marken ja isän, Penjamin. Täältä kaukaa oudosta ympäristöstä muistaen tuntuivat ne kaikki kummallisen samanlaisilta.
Mutta pian he saivat matkaseuraa. Kun he tulivat suuremmille valtateille, näkivät he aukeilla aloilla usein pitkiä yhtämittaisia kulkijajonoja. Suurin osa kulki jalkaisin täyteen ahdetuita kelkkoja vetäen, mutta näkyi siellä täällä joku luiksi laihtunut hevoskaakkikin. Kelkka tai hevonen oli aina jonkin pienemmän ryhmän keskuksena, ja ryhmät pysyivät yleensä yhdessä niin, että ryhmien väliin taajemmissakin kohdissa aina jäi joku syli.
Matkan outo tunnelma huumasi yhä enemmän ja sai näännyttävän väsymyksenkin unohtumaan. Iltaa kohden huume yhä lisääntyi. Mutkainen aidattu tie kulki taas lakeuden yli, etäällä näkyi punainen virstantolppa ja sen juurella jotain mustaa, jota kaikki ohikulkijat vuoron perään pysähtyivät katsomaan. Siinä oli kuollut mies ja sen vieressä puolikasvuinen tylsän näköinen tyttö aikaihmisen vaatteissa. Siitä ryhmästä, joka kulki Maijan ja Jussin edellä, sanottiin tytölle:
— Tule pois kylään, ettet siihen jää yöksi susien käsiin. — Mutta tyttö vain seisoi kuolleen vieressä ja töllisteli ympärilleen.