Iltahämyssä tultiin suurehkoon kylään, jossa koko tämä joukko hajaantui eri taloihin. Maija ja Jussikin tulivat yhteen pimeään porstuaan ja yrittivät avata ovea. Mutta se oli sisäpuolelta haassa; siellä leivottiin, kuului selvästi taikinan tassutus. Kun he olivat aikansa ovea loskuttaneet, tuli joku vaimoihminen ovenrakoon neuvomaan, missä päin klinikka oli. Pimeitä kylän kujia rämpien he lopulta sen löysivätkin, suuren vetoisen pirtin, sohisevan kurjuuden pesän. He olivat melkein tiedottomia väsymyksestä, eikä Jussi ymmärtänyt yhtään sanaa siitä mistä akat riitelivät. Maija pääsi lopulta asian perille. Yksi akka paahtoi kahvia pesän suussa. Hän oli vastikään käynyt vaihtamassa sen lumppurilta muutamiin ryysyihin, jotka oli kiskonut äsken kuolleen vanhan mummon päältä, sillaikaa kun tuo toinen akka, joka myös oli mummon hengen lähtöä samoissa aikeissa odottanut, oli käväissyt jossakin ulkona. Nyt väitti tuo pettynyt akka, että toinen oli ennen aikojaan ryysyt riistänyt; hän oli muka vajassa nähnyt mummon vielä hyörittelevän leukojaan. Siitä vihat. Muuten näytti pettynyt akka kyllä pian saavan mahdollisuuden korvaukseen, sillä pirtin perällä oli muuan kovasti ajettunut mies viimeisillään.

Siinä olivat Maija ja Jussi ensimmäisen yönsä. Aamulla he saman huumeen vallassa taas jatkoivat matkaansa ja pääsivät illalla myöhään perille. Siellä he vettä juotuaan heti nukkuivat. Seuraavana päivänä sai kun saikin Maija järjestetyksi niin, että Jussi sai jäädä Tuorilaan ja hän itse lähti edelleen jotain ansiota hankkimaan. — — —

Oli jo toukokuu ja kaunis lupaava kevät, kun Maija sitten jälleen saapui Tuorilaan. Hän tuli illalla ja oli kovin heikko, niin ettei jaksanut mitään kertoa retkistään. Yöllä hänen tilansa tuli vielä huonommaksi, hän valitti niin että sai talon väenkin hereille. Hänen poikansakin herätettiin näkemään hänen loppuaan.

Niin päättyi Jussin lapsuus.

II

Sukulaisten hoivissa

Niinkuin kirkas aurinko nousee yksityisen hallayön jälkeen niin nousi kevät 1868 aikaisena ja ihanana, nousi raivonneen ja yhä raivoavan surman yli. Tai eihän se silloin raivonnut, ei sen ääni kuulunut. Pienistä ryhmistä se silloin tällöin jätti jonkun loppuun kuihtuneen miehen kinoksen poimuun aidan viereen tai vähensi miehestään jääneen vaimon vaikeuksia jossain salotöllissä sammuttamalla hennon viimeisen lapsen elämän. Ei sielläkään, missä tätä kamppailevaa laumaa oli kaksikintoistatuhatta sielua samassa aherruksessa, kurjuus tiettävästi aiheuttanut mitään meteliä. Pitkin Salpausselän hiekkaista rinnettä rakensi semmoinen lauma silloin valtasuonta joka oli johtava idän suureen ihmispesään Pietariin. Toiset kaivoivat ja toiset odottivat heidän takanaan, koska kuolema luovuttaisi kuokan odottajalle. Ja kuolema koetti olla tasapuolinen, se päästi monta tuhatta odottajaa kuokan varteen ja jälleen siitä pois, ja teräväsilmäisille arviomiehille valmistui hauska kepponen: tuo rautainen valtimo tuli ajan ahdingosta huolimatta maksamaan puolta miljoonaa vähemmän kuin he olivat laskeneet.

Hiljaisesti siellä kuoltiin, ja ne tuhannet vainajat, jotka siellä makaavat hietaisissa haudoissaan, varmaan ihmettelivät, kun he täsmälleen viisikymmentä vuotta myöhemmin kuulivat tuon rakentamansa rautasuonen sykinnästä sanat "kärsimysten malja jo kukkuroillaan on" — ja virkkoivat: "Vastako se nyt on kukkuroillaan? Oli se melkoisen täynnä jo silloinkin."

* * * * *

Uusi hyvä-enteinen kevät paisteli entisen pienen Nikkilän Jussinkin yli hänen nykyisessä olinpaikassaan. Kun hänet kerran oli taloon otettu, niin ei hänen enää tarvinnut nälkää kärsiä. Tuorilan talossa ei koko tuona vaikeana aikana tarvinnut leipään sekoittaa sivuaineita enempää kolmannesta ja sekin vain pahimpana talvena pariin leipomukseen. Tuorilan isäntä toimi näet paikkakunnalla yleisten avustusten jakajana, ja kun hänestä alkoi liikkua syyttäviä huhuja, täytyi tuohon sekoitustemppuun ryhtyä. Mutta ihka selvääkin leipää löytyi aina Tuorilassa ja sitä paitsi saatiin runsaasti lehmänantia. Tuorila oli kaikin puolin toisenlainen talo kuin Nikkilä, ja vaikeata oli uskoa, että isäntä Kalle oli Maija-vainaan veli. Kalle oli kookas, kyömynenäinen, isäntämäinen mies ja hän vieroi vaistomaisesti kuluneen näköistä sisartaan. Sen huomasi Jussikin niillä molemmilla kerroilla, kun hän oli läsnä äidin ja enon kohdatessa. Äiti oli suorastaan nöyrä enolle; hän lähti empimättä talosta heti toisena päivänä, iloiten vain siitä, että poika sai jäädä; ja kun hän parin kuukauden päästä palasi, teki hän sen ikäänkuin siihen vedoten, että poikkesi vain tuttuun paikkaan kuolemaan. Ja varmaa on, että veljen sydämessä tuntui kevyemmältä, kun Maija niin pian loppui.