Jussi oli pitkät ajat lievän hämmennyksen vallassa. Talossa oli väljät siistit huoneet, oli monta semmoista huonetta, joihin ei hän ollut ollenkaan päässyt. Hyvää ruokaa sai kyllikseen, mutta kahvia, jota kotona oli saanut monesti päivässä, ei täällä annettu ollenkaan, vaikka kyllä keitettiin. Hänen kuihtunut ruumiinsa tästä vahveni hyvin nopeasti, mutta mieli oli aina niinkuin puutunut, omituinen vastenmielisen terve uneliaisuus painosti koko olemusta. Silmät pyrkivät tylsästi harittamaan ja usein hän ei ollenkaan oivaltanut, kun häntä jonnekin käskettiin. Ja kun sitten oli lähdettävä jotakin käskyä tekemään, niin pyrki väkisin itku silmään; kaikki paikat olivat outoja eikä mitään neuvottu, käskettiin mennä vain. Kysyä ei uskaltanut, ja niin hän joskus seisoi pihalla, kunnes emäntä sisällä kyllästyi odottamiseen ja tuli rivakasti katsomaan, "kuinka kauan se nyt sitä kiulua hakee". Niin kovin mielellään Jussi olisi juoksujalkaa hakenut emännälle kiulun, jos olisi osannut ja ymmärtänyt emännän käskyn. Näiltä päiviltä alkaen seurasi häntä se mainesana, että hän oli saamaton nahjus ja hiukan typerä.
Hän vaistosi sen itse ja sen näki sivultakin, ettei hän osannut ottaa ainoatakaan asentoa eikä askelta, joka olisi luontunut muuhun ympäristöön, kun hän nuhjaili Tuorilan avarassa pakarissa emännän käskettävänä. Kaikki täällä oli niin peräti toista kuin entisessä Nikkilässä. Isäntä — josta äiti oli puhunut Jussille enona, mutta jota hän ei koskaan joutunut sanomaan muuksi kuin isännäksi — se oli aivan käsittämätön olento. Se pysyi aina talon piirissä, oli aina totisen näköinen, ei ollut koskaan juovuksissa eikä koskaan, ei ihmeeksikään haukkunut emäntää, puhumattakaan siitä, että olisi niskaan hyökännyt. Emännällä ei ollut niin minkäänlaista pelkoa isännän tähden. Omituinen vieroittava tasapaino ja sopusointu vallitsi isännän ja emännän välillä, ei voinut asettua toisen puolelle toista vastaan. Kun ilta tuli, ei tullut kysymykseenkään, että olisi lähtenyt juoksentelemaan talon piiristä minnekään. Rengeistä ja piioista ei Jussi tullut paljoa tietämään. Ne nukkuivat pirtissä, hän nukkui pakarissa ja isäntä ja emäntä kamarissa. Illalla oli aina samaan aikaan mentävä siistiin ikävään vuoteeseen jatkamaan päivän epämukavuutta. Varttuvissa lihaksissa tuntui unisenakin jännittelyn tarve, ja tahmea kylläisyys lisäsi orjuuden tunnetta.
Tuorilaankin poikkeili kerjäläisiä, mutta ne olivat eri väkeä kuin ne, joita Nikkilään oli poikennut. Nämä seisoivat nöyrästi ovipielessä tai istuskelivat pirtissä ja vastailivat itkevällä äänellä emännän kysymyksiin. Kerran oli emäntä yhdeltä naiselta kysynyt hänen nimeään, ja kun hän sattui olemaan emännän kaima, oli emäntä hänelle antanut jotakin. Mutta samana päivänä tuli vielä toinen ja sanoi pyytäessään kysymättä, että hänenkin nimensä on Emma. Emäntä päästi naurun ja antoi tällekin, mutta käski hänen samalla sanoa toisille Emmoille, ettei se konsti tästä puoleen enää auta.
Tämän paikkakunnan kerjäläisiä Jussi omituisesti arkaili, ei mitenkään rohjennut niitä lähennellä. Se johtui siitä, että hän itse oli joutunut kylläisten puolelle. Myöhemmin oli kerjäläisten joukossa tuttujakin, Sikomäen isommat lapset, vanhat leikkikumppanit. Jussi tunsi ikäänkuin häpeevänsä heitä ja puheet olivat kovin väkinäisiä molemmin puolin. Pojat kertoivat kysymättä, että ollilaiset nyt häärivät Nikkilässä ja että kuppari oli sairaana, mutta nuo uutiset koskettivat Jussin mieltä vain kaukaa ja laimeasti. Ja kun lapset taas menivät menojaan, tuntui Jussista kevyeltä.
Tuli suvi, tuli ruoho maahan ja lehti puuhun. Etäisillä laitumilla kolisivat lehmien kuparikellot, ja kevättoukoja tehtiin suotuisain säitten vallitessa kruunun hankkimalla siemenellä. Ihmisten tylsistyneet aivot virkistyivät ja alkoivat kaivata uusia ajatuksia. Karhin perässä asteleva mies aprikoi kiinteästi kuluneita kauhun vuosia, jotta mieli olisi sitä avoimempi nykyisyyden paistavalle päivälle ja varttuvalle vihannalle. Ja vaikkei ajatus vielä osannutkaan täsmällisesti arvostella kestettyä koettelemusta, niin nautti mies jo vaistomaisesti siitä tunteesta, että uusi aika oli pian kirkastava jonkun uuden puuttuvan perusaatteen, jota myöten elämä oli saava uuden suunnan ja laajuuden. Ja kun hän saran päässä seisahtuessaan näki tiellä noita onnettomia kulkijoita, niin häntä kevyesti ärsytti, että vanha aika vieläkin noin sumensi uuden ajan syntymähetkiä.
Entiselle Nikkilän Jussille, jota nyt sanottiin Tuorilan Jussiksi, oli tämä ja seuraavatkin suvet hänen nuoruutensa merkillisintä aikaa, sillä hän oli tällöin eniten yksinänsä.
Maat, joilla hän Tuorilan karjan kanssa liikkui, olivat vaihtelevia, entisten aikain kaskimaita. Runsas lehtimetsä oli vallitsevana, mutta sen uumenista aukeili niittyjä aitoineen ja pienine latoineen. Mahtavarinteisen jatkuvan uoman pohjalla juoksi vain pienen pieni vähävetinen puro, joka siellä syvällä seurasi omia mutkiaan. Ylhäällä äyräitten äärillä riiputtelivat koivut sylenmittaisia ritvojaan kuumalta tuoksuvien muurahaispesien yli, keskipäivän auringon paistaessa uoman suuntaan ja karjan maatessa päivämakuutaan. Kun Jussi oli päässyt selville paikallisuuksista, kelpasi hänen täällä kuoria vispilänvarpuja ja tehdä kirjokeppejä. Täällä ei ollut sitä ainaista osaamattomuuden painostusta, joka kotona talossa yhä teki elämän tukalaksi. Eikä täällä ollut takana ketään käskijää; täällä sai mielensä mukaan vallita karjaa.
Päivän ajatukset kävivät sen mukaan, mimmoisia olivat olleet aamu ja edellinen ilta. Saattoi käydä niin, että mieli koko päivän oli kiintyneenä nykyiseen oloon, näihin maisemiin ja tuohon karjaan, luoden tulevaisuuden kuvia, joiden tavallisena keskuksena oli Tuorila isäntineen, emäntineen ja muine oloineen. Täällä on hyvä olla, ei hän täältä koskaan mene minnekään. Isä ja äiti ja koko entinen Nikkilän maailma olivat tälle täkäläiselle kaukaisia ja vieraita, ne olivat onnellisesti pyyhkiytyneet jonnekin pois. Tällainen päivänpaiste ei ollut niitä varten. Täältä aurinkoiselta rinteeltä käsin tuntui niin luonnolliselta, etteivät isäntä ja emäntä koskaan riidelleet… Ehtoo tulee, on mieluisaa palata kotiin karjoineen.
Mutta joskus ovat ilta ja aamu taas tavallista raskaampia ja seuraavana päivänä on taivaalla jylhät pilvet. Päivällisen jälkeen räjähtää salama aivan lähellä, ja nuori Jussi juoksee peloissaan ladon turviin. Hänen päällensä on yhtäkkiä saapunut Jumala, se tulee suoraan Harjakankaalta vuosien takaa. Tuorila on jossain hyvin kaukana ja mitättömänä, isä Penjami on löytänyt karanneen Jussin ja on nyt vanhassa vallassaan. Salama välähtää niinkuin koko kuolleen entisyyden kiukkuinen katse, räjähtää kovimmin, ja ääneensä huutaen on Jussi heittäytyvinään Maijan syliin. Verestä on poistunut täkäläinen tahma, sateinen tuttu maisema on nyt uhkaavan vieras. Penjamin, isän, jylhä tylyys ja äidin hento hempeys ovat vapisevan sydämen kalleimmat aarteet täällä etäisellä vieraalla aholla vaaran hetkellä.
Eikä tule tänään vapautusta vielä rajuilman tauottuakaan. Kaksi lehmää on poissa. Jussin hengitys vavahtelee vielä äskeisen itkun jäljiltä, ja sitä helpommin purkautuu nyt uusi itkun puuska: kuinka hänen käy, jos lehmät ovat hukkuneet? Kellokas ilmestyy ahon laitaan, mutta se on villin näköinen ja pakenee kun sitä lähestyy. Susia! Itkien ja palavasti Jumalaa rukoillen lähtee Jussi, iso poika, henkensä takaa juoksemaan kastuneita polkuja kotiin päin, luullen joka hetki kuulevansa kuinka susi raatelee kanaa. Illan kajanteessa kuulee Jussin menon muuan salomökin äijä ja lähtee tavoittamaan Tuorilan laidunmaita kohden. Hän löytää yhden lehmän suohon uupuneena ja kellokkaan, joka möristen laukkaa sen ympärillä. Hän ymmärtää asian ja nähdessään, ettei ole vaaraa, palaa kotiin köyttä hakemaan…