Noilla samoilla laidunmailla Jussi vietti monta sataa aamua, päivää ja iltaa eivätkä ne koskaan olleet ihan samanlaisia. Seitsemänkymmenluvun paimenpoika ei kyennyt tietoisesti havaitsemaan niiden tekemää vaikutusta, joka oli siinä, että häneen syöpyi vaistomainen irrallisuuden tunne: entisyys oli kuollut pois, niinkuin joku viikkojentakainen unennäkö, ja mitään kiinnittävää nykyisyyttä ei ollut. Hän ei ollut renki eikä poika, hänen ei sallittu olla pirtissä eikä kamareissa, vaan yhä pakarissa.
Tuli sitten se ilta, jonka jälkeisenä aamuna oli lähdettävä rippikouluun. Peloittavaan jännitykseen liittyi myös surunvoittoisen onnellista viehätystä, sillä tämähän merkitsi askelta uuteen vaiheeseen. Iltahämyssä Jussi omin lupinsa hiipi renkipirttiin, jossa ei vielä ollut ketään. Siellä hän istui hyräillen jotain isojen miesten laulua, jonka raa'at säkeet omituisesti hivelivät mieltä. Hän istui siellä vielä sittenkin kun miehet saapuivat työstä. Isäntä itse tuli häntä hakemaan ja hänen äänessään oli outo töykeys, kun hän sanoi Jussille: "Mitä sinä täällä teet?" Siinä tuntui jo sen uuden vaiheen aavistelua, joka huomenna oli alkava.
Tasatukkaiset pojat istuvat kirkon penkeissä ja näyttävät kuuntelevan rovastin selitystä pyhästä kolminaisuudesta. Rovasti puhuu harvaan ja selkeällä äänellä, lauseet ovat korkeata kirkollista tyyliä, jolla ei ole mitään yhteyttä poikien rasvasaappaitten ja sarsitakkien kanssa. Hänen sanojensa täsmällinen, vuosikymmenien vakiinnuttama muoto liikkuu kaukana poikien luontaisen pirtti-älyn ulkopuolella, mutta äänen väri ja poljento herättävät sen sijaan vahvan tunnelman, jolle mieli näin polvesta polveen on perinnäisesti altis. Eivät järky myöskään alkuperäiset käsitykset isästä, pojasta ja linnun näköisestä pyhästä hengestä. Ne kaikki ovat kuvattuina katkismuksen monikiemuraisten alkukirjainten yläpuolella.
Monella noista pojista on joskus ollut hädän hetki, jona he palavasti ovat huutaneet Jumalan nimeä. Se Jumala kulkee myös polvesta polveen, mutta se ei kulje opettajien suun kautta, vaan se kulkee suurten koettelemusten kautta kansan elämän pimennoissa. Se sylkyttää isän suonissa, kun hän sanan saatuaan kiiruhtaa ruohoista salotietä mökillensä ehtiäkseen vielä saada kuolevan lapsen syliinsä. Ja kun vanha vaari viikon juotuansa vihdoin myrähtää viimeisen kerran, saapuu se siihenkin sovittavana. Ja pienet lapset seisovat lattialla totisesti katsellen ja näkevät sen Jumalan lähestyvän aikuisia ja tallettavat sen tuleville polville. Hyvin usein on Jumalalla mielikuvituksessa samoja piirteitä kuin isällä: vanha, tyly, kunnioitettava.
Mutta tämä Jumala ei saavu rippikoulupoikien joukkohenkeen. Kouluaikana on täällä niin paljon muuta; on opittava läksyt katkismuksesta, jos ei mieli jäädä tai päästä "parannusten päälle"; on huolehdittava eväistään; on katsottava, ettei muuten joudu joukossa häpeään. Kun kortteeritalon isäntä sattuu olemaan poissa, lähdetään ehtoolla kylän raitille pahaa tekemään. Jos ei muuta keksitä, niin survitaan toisiaan, siitä päästään joskus suuttumisen alkuun ja lopulta ilmi tappeluun. Muodostuu jonakin iltana semmoinen tilanne, että Tuorilan Jussi murjottaa erillään toisten ilakoivasta joukosta, kun rovasti itse sattumalta menee ohi. Näkyy selvästi, että rovastin epäluulot kohdistuvat siihen, joka on yksinään, vaikkei hän mitään sano. Ja kun rovasti on päässyt näkymättömiin, niin silloin vasta on Jussi ahtaalla.
— Oliko isäs Penjami? Oliko isäs Penjami? rähisevät toiset. Ja kun rovasti seuraavana päivänä saa Jussin kiinni kasteen sakramentin käsittämättömyydestä, niin hän sanoo: "Sinä Johan Benjaminin poika, kuinkas käytät ehtoohetkes. Sinä käyskentelet kujilla etkäs etsiskele Herran pyhiä asioita. Minä sanon sinulle: ota vaari tästä nuhteesta."
Toisten poikien vahingoniloiset katseet seurasivat rovastia ja Jussia.
Rippikouluaika sisälsi Jussille alusta loppuun pientä ja suurta pettymystä, eikä mitään siitä, mitä oli sisältynyt siihen kaihomieliseen pirttihyräilyyn silloin lähdön edellisenä iltana. Samanlaista hyräilyhetkeä hän kyllä tavoitteli täälläkin, kun jonain iltana sattui yksinään kortteeripaikkansa pirttiin. Nuori hintelä mieli oli sillä asteella, että se pyrki luomaan nähdystä maailmasta haaveellista yleiskuvaa. Mutta siinä olivat valta-asemassa Tuorila ja tämä kirkonkylä ja ikäänkuin niiden kannatuksilla tämä sekava koulutunnelma. Elämäntunne laajeni, ja pojan oli ikäänkuin vastahakoisesti seurattava sen laajenemisen mukana; oli kuin aukeamassa suuri tila, joka pojan oli täytettävä. Entiset Nikkilän aikaiset muistot rippikoulukuvitelmineen eivät ollenkaan tänne sopineet, ne ikäänkuin kutistuivat sen sijaan että olisi tarvinnut laajentua. Oli hiukan epämukavaa ja avutonta täällä suuressa siistissä pirtissä, jonka ikkunoista näkyi kirkonkylän katot, päädyt ja puistot hämärtyvässä illassa. Koko tämä olo sisälsi aina vain jotain semmoista, jota oli tehtävä, mikään laiminlyönti ei täällä tuntunut suloiselta. Ja sitten pelko siitä, ettei osaa oikein tehdä sitä mitä on tehtävä.
Tämä avuttomuuden tunne nousi korkeimmilleen siinä kun hän juuri oli saamassa sakramenttia. Siinä olisi tarvinnut ajatella Jumalaa, mutta Jumala pysyi poissa; oli vain se lievä hurma, jonka öylätin ja viinin outous aiheuttivat. Rovasti, pastori ja kaikki toiset pojat olivat sen näköisiä, kuin ei Jumala juuri tähän hetkeen olisi kuulunutkaan. Vallitsevana oli vain se tosiasia, että oli juhlallinen tämänvuotisten rippilasten "edespääsyn" hetki.
* * * * *