Syyspuolen sunnuntai-iltana asuu varakkaan kylän ilmapiirissä kylläisen lepäilyn henki. Huomenna alkaa Tuorilassa rukiin leikkuu.
Palvelusväki on kaikki poissa kotoa, muut paitsi Jussi, jolla ei ole palvelijan vapauksia. Hän on kyllä jo ripillä käypä mies — kuinka paljon tuohon käsitteeseen sisältyikään silloin, kun se vielä oli kokematta, ja kuinka vähän se toteutuessaan on tuonut mukanaan! Eihän häntä ole kielletty mistään, ei hänelle juuri puhuta muuta kuin käskyjä tai moitteita, mutta hän on tämän talon vallitsevan hengen kahlehtima. Sen paino on entisistä painonpäivistä paljon lisääntynyt, etenkin ripillepääsyn jälkeen se on tullut yhä tuntuvammaksi. Kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun isäntä häntä viimeksi löi heinäniitulla. Kun hän sen jälkeen puoleksi itkien kiroili toisille miehille ja uhkaili, ettei hän enää jää tähän taloon tämän vuoden perästä, sanoi muuan torppari: "Vai ei se Jussi enää meinaa ottaa pestiä tulevaksi vuodeksi."
— En perkeles otakaan, nyyhkytti Jussi.
— Taitaa olla vielä tämänvuotinenkin pestis saamatta, jatkoi torppari, ja Jussi vaistosi, että hänen uhkauksistaan tehtiin penseätä pilaa, että hänen asemassaan oli jotakin erikoista, josta hän ei ollut selvillä. Tänä sunnuntaina, hiljaisena jälkipuolisen hetkenä, hän sitten sattui olemaan karjapiian kanssa kahden pirtissä. Piika, joka muuten oli ainainen avosuu, puheli siinä päätään kammatessaan vallan sävyisästi Jussin kanssa, vaikkei hän ulkona työjoukossa Jussille, pahanpäiväiselle kyörtille, viitsinyt vastailla muuta kuin ylimielisiä rivouksia. Nyt tämän kahdenkeskisen leppeyden liikuttamana Jussi uskalsi kysyä häneltä yhä arempia asioita; muun muassa hän kysyi, mitä ne miehet silloin siellä niityllä olivat tarkoittaneet. Eikö hänkin saisi muuttaa talosta, niinkuin Manta itsekin aikoo muuttaa?
— Kyllä-mar sen tiedät, ettet sinä mihinkään mene, sanoi Manta ja katseli päivää vasten, oliko kampa tuonut mitään mukanaan. — Isäntä on sun köyhänä vuonna ottanut, eikä sulla ole mitään sanomista, ennenkun lailliseksi tulet.
— Koska minä sitte lailliseksi tulen?
— Höh, silloin kun muutkin ihmiset, yhdenkolmatta vanhana. Ei ripillepääsy siis ollutkaan mitään, piti vielä tulla lailliseksi.
Jussin mieli sumeni. Hän sanoi Mantalle:
— Älkää muuttako tekään, Manta.
— Kyl-lä. Tää plikka ei maistele enää Tuorilan Kallen jouluräättejä, sanoi Manta jälleen tavallisekseen muuttuen ja lähti pystypäin pirtistä ulos kylälle sunnuntain vapauteen. Jussi jäi yksin pirttiin ja tunsi olonsa täysin samanlaiseksi kuin ensi viikkoina tähän taloon tultuaan. Ripillepääsyn ilo oli lopullisesti pilalla, ahdistava lapsuuden tunne täytti mielen, kaipasi taas Nikkilän oloja. Yhdenkolmatta … vasta kuudentoista. Kuinka pian olivatkaan kuluneet tähänastiset ihanat ajat.