Kun Jussi piilopaikkaansa kuuli, että isäntä jo oli poistunut ja Manta kiivennyt luhtiinsa, lähti hänkin hiipimään pirttiä kohden. Mutta yhtäkkiä seisoi isäntä hänen edessään sama pamppu vielä kourassa.
— Vai sillä lailla — ne olivat isännän ainoat sanat, kun hän otti Jussia niskasta ja löi pari kertaa pakaroihin. Äskeiset miehet kuulivat vielä Jussin parahduksen ja tunsivat sisuksissaan vastenmielisen väänteen. Eivät he Jussia säälineet, mutta heitä tympäisi se, ettei heissä ollut miestä sitä estämään. He aikoivat kumminkin vähän päästä yrittää toisen kerran Mantan luhtiin.
Jussi puri pirtin sängyssä hammastaan, ettei enää nyyhkyttäisi. Häpeän vihlaus kävi läpi luonnon aina kun pampun jäljet tuntuivat. Mielessä survoi sekaisin entistä Nikkilän aikaa, tätä Tuorilassa oloa, ripilläkäynnin mietteitä ja äskeistä tanssia. — Mihin minä lopulta oikein joudun?
Lähinnä hän joutuu seuraavana päivänä leikkuupellolle sitelemään ja sai pitkin päivää kuulla kiusottavia viittauksia viimeöiseen. Leikkuun loputtua hän joutui riihelle, sitten kyntämään, sitten rankoja keräämään ja niin edelleen. Pian olivat käsillä talviset päivät, hakojen hakkuu ja sonnan teko. — Mihin hän lopulta oikein joutuu? tämä Jussin elämän peruskysymys heräsi aina silloin tällöin, kun hän oli kolhaissut jonkun olemuksensa särmän johonkin ympäristön esteeseen ja sen jälkeen yksinään murjotti.
Maailman elämä meni eteenpäin, Tuorila edellä muita taloja. Kaukana oli jo Tuorilan pirtti-elämä esimerkiksi entisestä Nikkilän pirtti-elämästä. Tuorilassa oli kaksi asuinriviä; toisessa väkipirtti ja sen ohessa tupa, kyökki ja kaksi kamaria, joissa asui vanha emäntä naimattoman tyttärensä kanssa; toisessa taas pakari, isännän ja emännän kamari ja niitten takana joitain yhä hienompia huoneita, joihin papit ja muut sen kaltaiset vietiin. Sekä pirtissä että pakarissa loisti jo iltaisin öljylamppu tasaisella valollaan karkoittaen entisajan pikku henget etäisemmiltäkin nurkkahyllyiltä. Taloon on yöpynyt kulkukauppias, omituisen ovela äijä, jolta ei vahingossakaan pääse aivan suoraa sanaa. Hänen laukussaan on koreanuppisia neuloja ja arkkilauluja. Ei ole asiaa, josta hän ei osaisi sanoa lukitsevaa sanaa, itseensä nähden hän on kiusoittavan salaperäinen. Renki Taavetti, joka kanssa tavallisen hyvin tietää että tämä maailma seisoo metkujen varassa, haluaa kukistaa äijän ylemmyyden koskettamalla sivumennen hänelle itselleen ylen tuttuihin Pietarinradan työmaihin, johonkin silloiseen "varttesmanniin".
— Jaa Vänttistä meinaat, sanoo äijä oitis.
Ja siitä alkaa niinkuin hiljainen kilpailu Taavetin ja äijän välillä, kumpi on paremmin perillä kaikista hätätalven työmaalla vallinneista juonista ja etenkin Vänttisestä, joka piti kuolleitakin palkanmaksukirjoissa.
Taavetin ja äijän puheista kuultaa laajemman maailman tuntuja. Kun sattumalta tulee äänettömyys, on kuin kuuluisi pirtin ulkopuolelta uuden ajan nouseva havina. Pirttiväki lähtee pakariin ehtoolliselle, ja heidän mielialassaan on niinkuin jotain itsetietoisuuden itua, Taavetti on olevinaan suurempi kuin isäntä. Mutta kun he tulevat pakariin, näkevät he kuinka isäntä viereisessä huoneessa laskee kädestään aviisin; näkyy se lukukin, joka on jokaisen aviisin yläreunassa: Suometar.
Isäntä on vielä salaperäisempi mies kuin kauppaäijä ja sittenkin enempi kuin Taavetti. Kukaan ei käsitä, miksei se myy metsäänsä, vaikka ostajia käy yhtämittaa. Kun Tavelakin myi ja sai toistatuhatta markkaa — toista tuhatta… Ja kumminkin Tuorila ahdistaa torppareita metsänpitelystä. Voiko siis metsästä vielä saada enemmänkin kuin toistatuhatta?
Isäntä on ruvennut pitämään Jussia hiukan höllemmällä; hän saa olla melkein niinkuin muutkin rengit. Ruumis varttuu ja sitkistyy, mutta mieli pysyy entisellään. Hän osaa jo jotenkin ne tavalliset toimet, joihin häntä käsketään. Kumminkin hän aina vainuaa, että isäntä häntä vieroo. Kun hänen ensimmäinen kiulun teelmänsä menee pesään, niin isäntä ei siitä suutu, vaan nauraa happamesti. Ja kun Jussia satutaan ehdottamaan johonkin vaativampaan tehtävään, niin isäntä hymähtää. Isäntä vieroo Jussissa oman sukunsa heikkoutta. Tämä suhde saattaa Jussin vielä surullisemmaksi kuin aikaisempi ankaruus. Hän vaistoo joka hetki, että hänen suotaisiin lähtevän Tuorilasta; mutta minne hän menisi?